Puhe

Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja
Puheenvuoro ylisosiaalineuvoksen verkkosivujen julkistamistilaisuudessa
26.2.2020 Kuntatalo, Helsinki

 

Kiitos

 

Ensimmäiseksi haluan kiittää sekä verkkosivujen syntymisestä että tämän tilaisuuden järjestämisestä vastaavia yhteisöjä: Huoltaja-säätiötä, Suomen sosiaali ja terveys SOSTEa ja Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentiaa. Samat tahothan toimivat aktiivisesti ylisosiaalineuvos arvonimen aikaan saamiseksi. Kiitos myös siitä.

Kiitos myös kaikille teille, jotka olette saapuneet tähän verkkosivujen julkistamistilaisuuteen. Jokainen teistä on jollakin tavoin koskettanut minun ammatillista uraani ja sitä kautta myös vaikuttanut elämääni laajemminkin. Kosketuspinnat liittyvät niin päätoimisiin tehtäviini kuin vapaaehtoisiin tehtäviin esimerkiksi järjestöjen luottamuselimissä.

Aihetta on kiittää myös kaikkia niitä tahoja, jotka ovat aikoinaan pyytäneet minua puhumaan, luennoimaan tai muutoin osallistumaan omiin tilaisuuksiinsa. Ilman näitä pyyntöjä en ehkä olisi koskaan joutunut selkiyttämään sosiaalipolitiikkaan, sosiaalihuoltoon ja sosiaalityöhön liittyviä käsityksiäni ja muodostamaan omia kantojani alan ikuisiin ja ajankohtaisiin kysymyksiin. Entisen esimieheni sanoin: Ajatukset eivät ole selkeitä, ellei niitä kykene ilmaisemaan kirjallisesti.

 

Hieman aineistosta

Nyt verkkosivuilla olevat puheet ja esitykset on valittu oman arkistoni saneeraus- ja jäsentämistyön yhteydessä. Niitä on syytä tarkastella kyseisen tilaisuuden ja ajankohdan taustaa vasten. ”Ikuisiksi ajatuksiksi” niitä ei kirjoitushetkellä ole tarkoitettu.

Kirjoitusajankohdan jälkeen kuluneista vuosista huolimatta tietyt teemat ja kysymykset näyttävät olevan edelleen ajankohtaisia. Vaikka puheita ja luentoja on nyt koottu verkkosivuille muidenkin luettaviksi, ei kysymyksessä ole niinkään ”testamentti” tai pyrkimys saada muutkin ajattelemaan samalla tavoin. Toivon, että aineisto antaisi aineksia lukijan omien näkökulmien pohtimiseen ja mahdollisesti jopa alan edustajien dialogiin esillä olevista teemoista. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että tulevien vuosien sosiaalipolitiikkaa, sosiaalihuoltoa ja sosiaalityötä koskevia ratkaisuja seuratessani kannan huolta esityksissä kuvatuista kehityskuluista, etenkin seurauksista niiden ihmisten elämään, joita varten koko sosiaaliala on olemassa.

 

Kahdeksan kysymystä asialistalla

1. Kysymys universaalien sosiaalipalvelujen ja tarvepohjaisten/kohdennettujen sosiaalipalvelujen osuudesta ja painottamisesta sosiaalipalvelujen resursoinnissa.

Kun Suomi 1970- ja 1980-luvuilla rakensi tasa-arvoa vahvistavaa ja verovaroin kustannettavaa hyvinvointiyhteiskuntaa, keskeisenä tavoitteena oli luoda vahva, kaikki kansalaiset tavoittava universaali palvelujärjestelmä. Etenkin sosiaalihuollossa nähtiin tärkeäksi päästä mahdollisimman suuressa määrin eroon nöyryyttäväksi ja byrokraattiseksi koetusta taloudellisesta tarveharkinnasta. Määrällisesti toimintaa hallitsi tuolloin toimeentulotuen käsittely, jossa jo 1960-luvulla sairausvakuutus ja työeläkejärjestelmä olivat siirtäneet osan asiakkaista yleisten sosiaalivakuutusjärjestelmien piiriin. Ehkä ajateltiin, että myös palveluissa vastaava muutos olisi mahdollinen.

Kehitys ei ole kulkenut aivan kaavailtuun suuntaan. Yleisten palvelujen verkkoa on toki monin tavoin vahvistettu. Aikaisemmin sosiaalipalveluksi katsottu lasten päivähoito on helpottanut monen perheen tilannetta ja auttanut entiset avainlapset tasokkaiden palvelujen piiriin. Mutta lastensuojelun tilastoissa muutosta ei huomaa, sillä sekä ilmoitukset lastensuojeluun että huostaanotot ja sijaishuollon tarve ovat etenkin viime vuosikymmenillä kasvaneet tuntuvasti. Lainsäädäntömuutokset ja väestökehitys ovat tuoneet palvelujen piiriin uusia väestöryhmiä, joille yleiset sosiaalipalvelut eivät joko riitä tai sovellu. Väestön ikääntyminen kasvattaa sekä yleisten että erityispalvelujen tarvetta. Näyttää siltä, että tarvitsemme sekä yleisiä että kohdennettuja palveluja rinnakkain, toistaiseksi molempia kasvavassa määrin.

Kun yleiset sosiaalipalvelut ja tiettyihin elämäntilanteisiin kohdentuvat taikka tietyille ryhmille tarkoitetut erityispalvelut kilpailevat yhteisistä resursseista, jäävät erityistä tukea tarvitsevat ryhmät usein häviäjiksi. Laajaa keskiluokkaa palvelevat yleiset palvelut ja niiden resursointi nähdään poliittisesti tärkeämmäksi kuin lukumääräisesti pienemmät ja keskiluokalle vieraammat ryhmät ja elämäntilanteet. Tähän kehitykseen liittyy huoli väestöryhmien välisen hyvinvointikuilun kasvamisesta. Vaikka yleisillä palveluilla oletetaan olevan ongelmia ehkäisevää vaikutusta, näin ei kaikissa vaikeuksissa ole. Toistaiseksi yleiset sosiaalipalvelut eivät kykene vastaamaan riittävän monipuolisesti ja osaavasti kasautuvasta huono-osaisuudesta aiheutuviin vaikeisiin elämäntilanteisiin eivätkä pienten, harvinaisten ryhmien yksilöllisiin tarpeisiin. Järjestöt tuottavat kokemukseensa perustuen suuren osan sosiaalihuollon erityispalveluista. Rinnalle ovat tulleet yksityiset yritykset, joiden asiantuntemuksessa voi olla suurta vaihtelua. Luotettava analyysi yleisten palvelujen sosiaalisia ongelmia ehkäisevästä vaikutuksesta valitettavasti puuttuu. Tarvitsemme perusteellisen keskustelun siitä, miten ja minkälaisin perustein sosiaalipalvelujen kokonaisuudessa ja resurssien jaossa painotetaan yhtäällä yleisiä palveluja ja toisaalta kohdennettuja erityispalveluja, jotta kaikki ihmiset – myös puolustuskyvyttömät ja raskaimmin kuormittuneet – pysyisivät mukana yhteiskunnan toiminnassa.

Sosiaalihuollon tehtäväksi voidaan nähdä myös itsensä tarpeettomaksi tekeminen eli sosiaalisten ongelmien hävittäminen kokonaan. Tällaisen utopian vaihtoehtoisiakin visioita on esitetty. Esimerkiksi Pekka Kuusen visio 60-luvun sosiaalipolitiikka -teoksessa (s. 294-295) oli se, että yhteiskunnallinen kehitys johtaa yksilöllisen sosiaalihuollon kasvavaan tarpeeseen. ”Sosiaalihuolto vasta ankkuroi sosiaalipolitiikan vaikeuksien keskellä kamppailevaan ihmiseen”. Näin Kuusi maalaili sosiaalihuollon tulevaa tehtävää: ”Tämä kiihtyvävauhtinen, ankaran rationaalinen maailmamme on ehkä uljas, uusi maailma mutta se on myös epäinhimillinen ja pelottava maailma. Tarvitsemme yhä kipeämmin yksilökohtaisen huollon tarjoamia palveluksia, jotta pysyisimme tässä himoitsemassamme kehityksessä mukana.”

 

2. Sosiaalihuollon perimmäinen tarkoitus tarvitsee nykyistä painavamman aseman toimintaa ohjaavana ”kompassina”. Sosiaalihuoltolaki kuvaa yleisellä tasolla hyvin ja laajasti lain tarkoitusta: hyvinvoinnin ja sosiaalisen turvallisuuden edistäminen ja ylläpitäminen sekä eriarvoisuuden vähentäminen ja osallisuuden edistäminen. Nämä ovat perusteltuja ja yhteiskunnan kehitysvaihetta vastaavia toiminnan tarkoituksia. Lakitason määrittelyt ovat välttämättä yleisluontoisia ja esimerkiksi käsite ”hyvinvointi” on liian lavea ja käytössä kulunut, jotta se voisi ohjata käytännön toimintaa. Lakiteksti ei tietenkään voi olla oppikirja, vaikka nykyisessä laissa on paljon oppikirjaluontoista tekstiä.

Sosiaalityön näkökulmasta olennaista on se, millä tavoin sosiaalihuolto kohdealuettaan eli ihmisten elämää ja toimintaedellytyksiä jäsentää. Jäsennetäänkö työtä hallinnon rakenteiden, lakipykälien, palvelusektoreiden, ammatillisten reviirien määrittelyin vai ihmisten elämää, elämäntilanteita ja toimintaa käsittelevien käsitteiden avulla. Nykyisen lainsäädännön määrittely sisältää erilaisia ulottuvuuksia, sekä elämäntilanteita ja ihmisten toimintaedellytyksiä että toimenpiteitä ja niiden tavoitteita kuvaavia. Kokonaisuus näyttää sisällöltään kirjavalta. Mielenkiintoista olisi tarkastella, tarjoaako esimerkiksi Erik Allardtin laaja pohjoismainen hyvinvointitutkimus relevantin käsitteistön väestön tarpeiden kuvaamiseen hyvinvoinnin näkökulmasta. Tämän tutkimuksen hyödyntäminen sosiaalihuollon kehittämisessä ja toiminnassa on ollut vähäistä, ellei olematonta. Toisen niin ikään laajaan tutkimusaineistoon perustuvan analyysin ja jäsennyksen olisi 1980-luvulla tarjonnut Olavi Riihisen artikkeli Hyväosaisia ja huono-osaisia. Suomalaisen yhteiskunnan hyvinvoinnin tyypittelyä (julkaistu 1981 teoksessa Sosiaalipolitiikka, historiallinen kehitys ja yhteiskunnan muutos – professori Heikki Wariksen 80-vuotisjuhlakirja). Itsekään en ole aikoinani näitä tutkimuksia sosiaalihuollon suunnittelussa hyödyntänyt, vaikka juuri käytännön työn uudenlaiseen jäsentämiseen ja palvelujen sisällön variointiin ne olisivat tarjonneet lakitekstejä ja palvelurakenteita kiinnostavamman – ja kenties osuvamman – kehyksen sosiaalihuollon sisällön kehittämiselle. Itse ilmiöihin kohdistuvasta ja tutkimuksiin perustuvasta analyysistä olisi voitu edetä vallitsevasta välinekeskeisestä lähestymistavasta väestön tilannetta ja asiakkaiden elämäntilanteita uusin tavoin kuvaaviin sosiaalihuollon lähtökohtiin. – Konkretisointia myös tutkimuspohjaiset määrittelyt tietenkin edellyttävät, jotta silta käytäntöön olisi vahva.

Ongelmana on myös se, että nykyisessä sosiaalihuollon tarkoituspykälässä on yhteen nivottu sekä yleinen tarkoitus, toimenpiteet että laatutavoitteet. Monialaisena tehtäväalueena sosiaalihuollossa tekstien selkeys ja loogisuus ovat erityisen tärkeitä, jotta  lain jäsentelyt eivät ruoki välinekeskeistä lähestymistapaa. Olennaista käytännön toteutuksen näkökulmasta on jäsentää selkeästi erikseen

  • toiminnan perimmäinen tarkoitus – mitä varten toiminta on olemassa
  • toiminnan strategiat ja tavoitteet – vaalikausittain ja vuosittain päätettävät suunnitelmat
  • toiminnan välineet eli yksilölliset ja yhteisölliset palvelut ja toimenpiteet sekä yhteistyöakselit ja -velvoitteet
  • toiminnan laatua koskevat kysymykset, kuten asiakaslähtöisyys
  • toiminnan seurannan ja arvioinnin tavat.

3. Paikallisen, alueellisen ja valtakunnallisen vuoropuhelun tarve. Sosiaalihuolto elää meillä kahden poliittisen järjestelmän risteyskohdassa: valtion ja kuntien päätöksenteon ohjaamana. Kansallinen yhdenmukaisuus on luonnollisesti valtion vastuulla. Käytännön toteutuksen hajautuessa satoihin kuntiin toiminta on useissa yhteyksissä todettu kirjavaksi. Lainsäädännön tulkinnat voivat erota kuntien välillä, jopa suurten kuntien sisällä. Hyvätkään käytännöt eivät liiku sivusuunnassa kunnasta toiseen. Nykyisten ohjauskäytäntöjen muutosvoima on heikko, koska riittävästi ei oteta huomioon sitä paikallista tai alueellista maastoa, johon ohjaus kohdistuu.

Tuleva aluerakenne toivottavasti antaa paremmat kehykset niin yhdenmukaisuutta edellyttävälle kuin alueelliset olosuhteet huomioon ottavalla sosiaalihuollolle. Sen lisäksi tarvitsemme kipeästi uudenlaisia välineitä kansallisen ja alueellisen vuoropuheluun. Kun nykyinen ohjaussuhde kulkee ylhäältä alas, tarvitsemme sen rinnalle alhaalta ylös kulkevan viestiketjun. Kahdensuuntaisessa dialogissa on syytä yhdessä tarkastella ja arvioida kansallisten ja alueellisten näkökulmien eroja ja niiden yhteensovittamista. Tämä koskee myös yhteistä arviointia käytettävissä olevan osaamisen riittävyydestä ja soveltuvuudesta sosiaalihuollon erilaisiin ja tulevaisuudessa ehkä selkeämmin porrastuviin tehtäviin.

 

4. Asiakkaan aseman ja osallisuuden muuttuminen. On monta merkkiä siitä, että lainsäädännön antama virkamiesrooli ei riitä sisällöllisesti uudistuvan, asiakaslähtöisen ja elämäntilanteiden muutoksiin suuntautuvan sosiaalihuollon viitekehykseksi. Virkamiesroolia täydentävät sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen ammatilliset roolit, joissa korostuvat työn sisällölliset elementit ja erityisesti työskentelyn asiakaslähtöisyys, asiakkaan tilanteeseen räätälöity työskentelytapa. Asiakkaiden uudistuva osallisuus näkyy etenkin lastensuojelussa, jossa entiset ja nykyiset asiakkaat ovat tulleet aktiivisesti mukaan lastensuojelun kehittämisen kentälle. Samaan aikaan valvonta raportoi edelleen myös asiakkaan osallisuuden miltei totaalisesta sivuuttamisesta.

Asiakasaktiivisuuden muotoja on toki ollut aikaisemminkin organisoidun järjestötoiminnan muodossa, esimerkiksi vammaispalveluissa, päihdehuollossa, vanhuspalveluissa ja muillakin sektoreilla. Hyvän kehityssuunnan vahvistamiseksi tarvitaan systemaattista työtä erimuotoisen asiakas- ja asukasosallisuuden vakiinnuttamiseksi osaksi sosiaalihuollon ja alueellisen sosiaalipolitiikan kokonaisuutta. Katson tämän elimelliseksi osaksi rakenteellista sosiaalityötä ja yleistä hyvinvoinnin edistämistä sekä paikallisella että alueellisella tasolla.

 

5. Sosiaalihuollon ketjusta puuttuu yksi olennainen lenkki eli yläkäsitteiden konkretisointi ja implementointi käytäntöön, jota kutsun implementaatiokuiluksi. Tämä ongelma ei koske vain sosiaalihuoltoa, kuten Jarmo Vakkuri on toimittamassaan teoksessa Paras mahdollinen julkishallinto? Tehokkuuden monet tulkinnat (2009) monen asiantuntijan voimin osoittanut. Tämä osoittaa, että nykyisten ohjauskäytäntöjen muutosvoima on vähäinen ja tarvitsee uudistamista.

Sosiaalihuoltoon sisältyvä elämäntilanteiden ja ihmisten toimintaedellytysten (psyko)sosiaalinen muutostyö edellyttää kokeilunomaista lähestymistapaa, jolloin vaihtoehtoisten käytäntöjen vaikutukset eri ulottuvuuksilla – asiakasvaikutukset, organisaatiovaikutukset, osaamisvaikutukset ja taloudelliset vaikutukset – on arvioitu ja tarvittaessa muokattu parhaiksi käytännöiksi. Lainsäädäntö ei voi olla niin jäykkää, että järkevä kokeileva toiminta – joka kokeiluissakin toteuttaa toiminnan perustarkoitusta – ei ole mahdollista. Vakiintuneet toimintamuodot eivät muutu puhumalla tai tekstiä lukemalla eivätkä edes muutaman päivän koulutuksella, vaan osoittamalla erilaisia vaihtoehtoisia käytännön toteuttamisen malleja ja edellyttämällä palvelujen tuottajalta parhaiden käytäntöjen käyttöön ottoa esim. tietyssä aikarajassa.

 

6. Sote-uudistus tuo sosiaalihuollon ja alan ammatillisen työn ratkaistavaksi vanhoja ja uusia kysymyksiä. Näitä ovat esimerkiksi sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen tehtäväalueet, yleisten palvelujen ja erityispalvelujen määrittelyn perusteet, asiakkaan palvelutarpeiden yleisyyteen vs. harvinaisuuteen liittyvät ja niihin kytkeytyvät osaamisen porrastuksen perusteet ja sisällöt, sosiaalialan ammattilaisten rooli moniammatillisessa rakenteessa, vain muutamia mainitakseni. Tässä riittää tehtävää pitkäksi aikaa ja suotavaa on, että ainakin joiltakin osin voitaisiin edetä kokeilujen kautta, koska eteen tulee monta aikaisemmin ratkaisematta jäänyttä kysymystä.

 

7. Vaikuttavuuden seuranta ja arviointi on olennainen osa toiminnan kokonaisuutta. Sosiaalihuollon kehityshistoria on rakentunut yhtäällä vapaaehtoisen hyväntekeväisyyden ja toisaalta vankasti lainsäädäntöön perustuvien, julkishallinnon tehtävien ja vastuun varaan. Näihin lähtökohtiin ei ole sisäänrakennettuna kuulunut toiminnan vaikutusten seuranta. Riittäväksi on katsottu lakisääteisten toimien toteuttaminen. Tässä näkyy selvä ero terveydenhuoltoon, jossa toiminnan vaikutusten tieteellinen tutkiminen on vahva kehitystä eteenpäin vievä voima. Sosiaalihuollosta puuttuu tämänlaatuinen itseään korjaava elementti. Sosiaalitieteellinen tutkimuskaan ei ole osoittanut merkittävää kiinnostusta sosiaalihuollon tai sen eri tehtäväalueiden pitkäjänteisten vaikutusten tutkimiseen. On jopa epäilty, että esim. sosiaalityön vaikutuksia ei lainkaan ole mahdollista tutkia, koska muutoksissa on vaikea eristää juuri sosiaalihuollon tai sosiaalityön osuutta. Kieltämättä tehtävä on vaativa, koska joudutaan ensin luomaan kysymykseen soveltuva tutkimisen metodiikka. Tehtävän vaikeus ei kuitenkaan voi olla peruste sen tekemättä jättämiselle.

Näen sosiaalihuollon ja sen sisällä alan ammatillisen työn vaikutusten ja vaikuttavuuden tutkimisen moraalisena ja eettisenä kysymyksenä.  Tieteelliseen tutkimukseen nojautuvissa ammateissa olennaista on oman työn kriittinen arviointi. Tämä ei tarkoita, että odotetaan tai haetaan vain onnistuneita tapauksia. Päinvastoin, tieteellisesti orientoituva tutkimus pyrkii saamaan mahdollisimman luotettavaa tietoa esimerkiksi ammatillisen työn ja toiminnan perustarkoituksen yhteyksistä eli toteutuuko perustarkoitus näiden käytäntöjen keinoin. Varmuuden vuoksi totean, että vaikutuksilla ymmärrän muutoksia – parempaan tai huonompaan – asiakkaiden elämäntilanteissa, elämänkulussa ja ihmisten toimintaedellytyksissä, riippuen siitä, miten toiminnan perustarkoitus kulloinkin on määritelty. Suorite-, asiakasmäärä- ja kustannustiedot ovat välinetietoa ja sellaisina tietenkin tärkeitä. Pidän vähäistä kiinnostusta sosiaalihuollon ja sosiaalityön vaikutusten tutkimiseen rakenteellisena välinpitämättömyytenä. Tämä koskee kaikkia keskeisiä toiminnan vastuutahoja.

 

8. Sosiaalihuollon ja sosiaalityön käytännön, opetuksen ja tutkimuksen tiivis yhteys. Näen, että sosiaalihuollossa ja sen eri tehtäväalueilla tarvitaan jo 1980-luvulta alkaen kaavaillut opetus- ja tutkimussosiaalikeskukset tai tulevassa sote-rakenteessa sosiaali- ja terveyskeskukset. Vaikka eri yliopistojen toiminta-alueilla hyvää kehitystä on nähtävissä, toiminta ei ole saanut institutionaalisesti vakaata asemaa sen paremmin kuin rahoitustakaan. Näiden yksiköiden tehtävien tarkempi määrittely on tulevaisuudessa yhteistyötahojen tehtävä. Itse näen, että kysymys ei voi olla yhdensuuntainen tutkimustiedon soveltaminen käytäntöön, vaan monen suuntainen vuorovaikutusprosessi, jossa sosiaalihuollon ja sosiaalityön tiedonmuodostus kasvaa tieteellisestä tutkimuksesta, ammatillisen käytännön tuottamista havainnoista ja analyyseistä sekä asiakkaiden tuomasta kokemustiedosta. Alan pohjatieteet tuovat parhaimmillaan käytännön työhön sekä käsitteellistä jäsentämistä ja analyyttistä ajattelua. Käsitteiden ja käytännön vuorovaikutus on olennaista, jos haluamme sosiaalihuollon kehittyvän tietoon perustuvaksi, ihmisten elämäntilanteisiin ja yhteisöjen ongelmiin räätälöidysti vastaavaksi, myötätuntoon kykeneväksi ammatilliseksi työksi.

 

Lopuksi

Mikä taho päivittäisi Pekka Kuusen 1960-luvulle luoman sosiaalihuollon vision 2020–2030-luvuille? Tämän pidemmälle tuskin kukaan uskaltaa maailman menoa ennustaa.

 

 

Do NOT follow this link or you will be banned from the site!