Puhe

Osastopäällikkö Aulikki Kananoja, sosiaali- ja terveyshallitus
SOS ’92 Sosiaali- ja terveysalan innovaatiot
22.5.1992, Lahti

 

Tulevaisuuden visiot

 

Yli tuhat sosiaali- ja terveysalan työntekijää on kolmen intensiivisen S0S-päivän ja moneen suuntaan avattujen näköalojen jälkeen muodostanut varmaan oman tulevaisuuden visionsa, käsityksen siitä, mihin olemme menossa ja minne haluamme mennä. Visiot tässä salissa saattavat olla hyvinkin erilaisia. Onko lainkaan mahdollista maalata suomalaisen sosiaali- ja terveysväen yhteistä visiota? Onko tämän päivän maailmassa edes mahdollista esittää näkyjä, kun muutokset ympärillämme ovat arvaamattomia  ja   pyörteenomaisia?  Toisaalta tänä päivänä ehkä enemmän kuin koskaan meitä uhkaa näköalattomuus, jonka hintaa saatamme joutua maksamaan paljon nyt koettuja taloudellisia vaikeuksia kauemmin.

On tarpeen tehdä ero ennustuksen ja vision välillä

Ennustamiseen en rohkene ryhtyä. Varoittavan ja tähän tilaisuuteen kiintoisalla tavalla liittyvän esimerkin tiedon rajallisista edellytyksistä ennustaa tulevaa kehitystä ja arvioida sen vaatimuksia tarjoaa eräs 1930-luvun suunnitelma. 30-lukuunhan meidän aikojamme on tavan takaa verrattu. Valtioneuvosto asetti vuonna 1934 komitean, jonka tehtäväksi annettiin laatia suunnitelma ylioppilastulvan  vastustamiseksi. Komiteaan koottiin joukko korkeasti sivistyneitä ja oman alansa huippua edustavia yliopisto- ja tiedemiehiä, koulutuksen asiantuntijoita ja poliitikkoja. Komitea totesi – vain noin 60 vuotta sitten – että maassamme oppineiston liikatuotanto on erinomaisen tuntuva. Komitea teki useita ehdotuksia siitä, miten tätä ongelmaa ”oppineiston tulvaa” tulisi ratkaista. Jos tuo ehdotus olisi johtanut toimenpiteisiin – mitä se valtioneuvoston viisaan harkinnan vuoksi ei onneksi tehnyt – ottaisimme tänä päivänä kansainvälisen kehityksen ja oman paikkamme kansainvälistyvässä maailmassa vastaan todennäköisesti tyystin toisenlaisin eväin.

Korkea koulutustaso ja oppineisuuden ”tulva” ovat tänään tekijöitä, joiden pohjalle koko yhteiskuntamme elinvoima ja uskalluksemme rakentaa visioita perustuu.

Jos siis tietoon nojautuen on uskaliasta tehdä ennusteita, millä pohjalla sitten voimme rakentaa visioita?

Visio ei ole ennuste. Visiossa – näyssä – yhtyvät arkipäivän havaintomme, ymmärryksemme, kokemuksemme ja intuitiomme mielikuviksi tulevaisuudesta. Mutta visio ei ole vain neutraali mielikuva. Se pitää sisällään myös toivoa ja tahtoa – taikka pahimmillaan pelkoa, jopa kauhua. Visio antaa toiminnallemme suuntaa, mutta myös motivaatiota ja voimaa.

Sosiaali- ja terveydenhuollon näkyä ei ole mahdollista irrottaa siitä maailmasta, jonka osa sosiaali- ja terveyspolitiikka kokonaisuudessaan on. Alan työntekijöinä emme ole vain osa ympäröivää maailmaa, vaan me myös muutamme maailmaa. Olemme yhtenä osana aikaansaamassa niitä arkipäivän kokemuksia, joista ihmiset rakentavat omaa elämäänsä, maalaavat omia näkyjään ja toteuttavat niitä.

Näkyä ei voi irrottaa näkijästä.

Sosiaali- ja terveyspolitiikan visiot eivät tänä päivänä avaudu minulle niinkään vastauksina kuin kysymyksinä:

  • Mitkä ovat ne tehtävät ja ratkaisua vaativat probleemat, jotka antavat tulevaisuudessa sosiaali- ja terveydenhuollon väelle yhteisen innoituksen?
  • Minkälaisiin kysymyksiin kehittämistyömme ja arkipäivän toimintamme joutuu etsimään vastauksia?
  • Mihin kunnianhimomme tulevaisuudessa kohdistuu?
  • Mihin haluamme päästä?

Minkälainen on kiihtyvän muutoksen sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmä?

Muutokset ympärillämme ovat monentasoisia ja monensuuntaisia. Niitä tapahtuu luontoympäristössä ja rakennetussa ympäristössä, taloudessa, poliittisissa asetelmissa, tiedon määrässä, laadussa ja tiedon kulkemisessa, monissa yhteiskunnallisissa instituutioissa ja tänä päivänä myös yksittäisten ihmisten ja perheitten keskeisissä elämisen ehdoissa.

Nopeat muutokset vaativat palveluilta – niiden sisällöltä, kohdentumiselta, suunnittelulta ja johtamiselta – joustavuutta ja kykyä herkkään reagointiin. Markkinatalous voimistuu kautta maailman. Sen olemukseen kuuluvat välittömät reaktiot pieniinkin heilahduksiin; yhteiskunnallisten apparaattien on toimittava instant-periaatteella. Tämä vaade heijastuu monin tavoin myös sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaan ja organisaatioihin. Joudumme luomaan toiminnallemme sellaisia rakenteita, jotka ovat nopeasti muunneltavia, kevyesti liikuteltavia, herkkiä heikoille signaaleille.

Nopeasti muuttuva instant-kulttuuri saattaa tehdä kuitenkin kohtalokkaita virheitä, jos se jättää pitkän aikavälin kehityksen ja sen välttämättömät edellytykset huomiotta. Rooman klubin työvaliokunnan hiljattain ilmestyneessä raportissa Ihmiskunnan vallankumous Alexander King ja Bertrand Schneider toteavat, että nykyiset järjestelmät suosivat päivänkohtaisesti  ja päivänpoliittisesti hyödyllisiä, lyhytaikaisia ratkaisuja ja laiminlyövät pidemmän aikavälin näköaloja. Näiden laiminlyöntien vuoksi ongelmilla on taipumus kasaantua. Tämä on omiaan johtamaan toistuviin kriisitilanteisiin ja kriisiohjelmiin. Kriisiohjelmien vaarana raportin kirjoittajien mukaan on niiden pintapuolisuus: parannuskeinot yltävät harvoin vaikeuksien lähteille. Ongelmien perimmäiset ja pitkäaikaiset syyt saattavat jäädä huomiotta tai niitä ei kerta kaikkiaan tunnisteta. Vain oireisiin puuttuvat toimet tilanteen parantamiseksi vaikuttavat hitaasti tai ne voivat osoittautua kokonaan hyödyttömiksi. Tämä taas on kallista, niukoissa oloissa todellista tuhlausta.

Sosiaali- ja terveydenhuollon – oikeastaan koko hyvinvointipolitiikan – näkökulmasta visiomme ensimmäinen ja keskeinen kysymys onkin:

  • Miten voimme sovittaa yhteen sekä herkkyyden reagoida ajankohtaisiin tehtäviin ja kysymyksiin että vahvistaa samaan aikaan ihmisten terveyden ja sosiaalisen suoriutumisen pitkäjänteisiä edellytyksiä?
  • Miten paljon voimavaroistamme meidän on syytä tänä päivänä ja lähitulevaisuudessa ohjata tutkimus- ja kehitystyöhön, jotta ymmärtäisimme ja osaisimme turvata kestävän sosiaali- ja terveyspolitiikan toimintaedellytykset?
  • Onko meillä malttia tarpeelliseen ajattelu- ja analyysityöhön vai kiiruhdammeko vain hakemaan pinnallisia ja osittaisia ratkaisuja toistuviin kriiseihin, jotka osaratkaisut voivat jopa vaikeuttaa pitkän aikavälin päämääriin pääsemistä?
  • Miten voimme käyttää henkilöstömme ”oppineisuutta” – 1930-luvun komiteaa siteeraten – siten, että se parhaiten vahvistaa ihmisten terveyden ja sosiaalisen selviytymisen edellytyksiä, lähiyhteisöjen toimivuutta – hyvinvoinnin kestävää perustaa?

Mitkä ovat visiomme tämän tilanteen muuttamisessa?

Eräänä syynä siihen, miksi olemme niin heikosti kyenneet ennakoimaan tulossa olevia muutoksia, on joidenkin tulkintojen mukaan (mm. akateemikko Oiva Ketonen) se, että yhtä hyvin asiantuntijat kuin päättäjätkin ovat menettäneet kosketuksen todellisuuteen, ihmisten elämän arkiseen toimintaan, kansalaisten ajattelumaailmaan ja heidän elämäänsä tosiasiassa muovaaviin kokemuksiin. Tämä on puolestaan vieraannuttanut ihmisiä julkisen vallan toiminnasta ja yhteisten palvelujen taustalla olevasta yhteisen vastuun ideasta. Tämä on paradoksaalista, koska kuntien ja valtion toimintahan on väestön ”omaa toimintaa”, kansalaisten yhteinen yritys.

Kehitys kohti paikallistasolle painottuvaa suunnittelua, päätöksentekoa ja toimintaa on eräs pyrkimys ratkaista kansalaisten ja hallinnon etääntymisen ongelmaa. Päätöksenteon ja toiminnan vieminen paikallistasolle ei kuitenkaan sellaisenaan riitä, vaan tarvitaan lähestymistapojen uudistamista niin, että ne vastaavat ihmisten elämää ja kokemusmaailmaa sellaisena kuin ihmiset itse niitä elävät. Sosiaali- ja terveydenhuollossa väestövastuu, aluepohjainen työtapa, moniammatilliset tiimit perustasolla, tiukoista toimenkuvista irtaantuminen myötäilevät todennäköisesti paremmin ihmisten monenkirjavaa todellisuutta kuin eri ammattien ja sektoreiden mukaan muotoutunut organisaatio.

Tarvitsemme myös uudenlaista asiantuntijuutta, sellaista, joka asettuu ihmisten vierelle, antaa oman asiantuntemuksensa asiakkaidensa käyttöön, ei pyri muuntamaan palvelua tarvitsevien kysymyksiä omien vastaustensa muotoiseksi. Tarvitsemme asiantuntijuutta, jolle on luonteenomaista yhteistyökumppanuus, joka ei auta omilla ehdoillaan, vaan asiakkaiden kysymysten ja lähtökohtien ehdoilla.

Tulevaisuuden visiossa myös sosiaali- ja terveydenhuollon tutkimustyö, tiedon jäsentäminen ja koulutus kehittyvät todellisuuden ehdoilla, eivät vain tieteenalojen tai koulutusjärjestelmien omien kysymystenasettelujenpohjalla. Hyviä ituja on näkyvissä: ympäristötutkimus, naistutkimus, tule? vaisuudentutkimus ja sosiaalityön tutkimus hakevat jo nyt kysymyksenasetteluja, jotka eivät asetu vakiintuneeseen tieteenalakohtaiseen rasteriin. Käytäntö tuottaa uutta tietoa ja luo edellytyksiä toiminnan uudistamiseen.

Mikä kysymys asiantuntijuuden alueella on visiossamme vastattavana? Se voisi olla esimerkiksi seuraava:

  • Miten sovitamme yhteen uuden ja perinteisen lähes? tymistavan – molempia todennäköisesti tarvitaan?
  • Miten rakennamme uutta asiantuntijuutta, kun vakiintuneet käsitykset uhkaavat alistaa uudet yritykset ja työelämän sementti nopeasti puristaa muottiin uusin tavoin ajattelevat opiskelijat ja nuoret työntekijät?
  • Miten edistämme sellaista käytäntöä, jossa asiantuntija asettuu asiakkaansa yhteistyökumppaniksi ja myötävoimaksi? Miten rohkaisemme asiakkaita olemaan omien kokemustensa tulkkeja ja tuntijoita?
  • Miten turvaamme päättäjille mahdollisuuden palauttaa kosketus todellisuuteen, miten yhdistää hallinnon ja ihmisten maailmankuva?

Ilmiöiden ja organisaatioiden keskinäinen riippuvuus

Mitä paremmaksi ymmärryksemme sosiaalisista ja terveydellisistä ilmiöistä tai yhteiskuntamme toiminnan ja säilymisen ehdoista kasvaa, sen selkeämmin näkyy yhteiskunnan eri osa?alueiden keskinäinen kietoutuminen toisiinsa. Ja sen paremmin tajuamme, että nyt ei ole yksinäisten sankareiden eikä itseriittoisten organisaatioiden aika. Aikaisemmin siteeraamassani Rooman klubin työvaliokunnan raportissa todetaan toistuvasti, että ne organisaatiorakenteet – ja tähän voisi myös lisätä ammatilliset rakenteet – jotka kautta maailman ovat luonteenomaisia julkiselle hallinnolle, eivät sektoroituneisuutensa ja kapea-alaisuutensa vuoksi kykene näkemään edessään olevien tehtävien luonnetta – koska lähtökohta kapeuttaa näkökenttää. Työvaliokunnan kritiikki on kovaa: ”Hallitukset on organisoitu lähinnä eri alojen ministeriöiden pohjalle ja nämä tunnistavat omaan hallinnonalaansa kuuluvat vaihtoehdot, hoitavat oireita erillään syistä. Siksi ne eivät nykyisessä muodossaan pysty tunnistamaan ongelmia eivätkä soveltamaan ratkaisuja.” Raportin laatijat jopa väittävät, että puuttuminen vaikka myönteistäkin ratkaisua hakien monitahoisessa ilmiössä vain yhteen osatekijään voi tosiasiassa pilata kokonaisuuden.

Visiossani väikkyy uusia organisatorisia rakenteita, verkostoja, jotka tarjoavat eri kysymyksiin erilaisia variaatioita.

Jos haluamme aidosti ymmärtää esimerkiksi sosiaalisten ja terveydellisten ilmiöiden keskinäistä riippuvuutta, tarvitsemme sosiaali- ja terveyspolitiikan tiiviimpää integroitumista. Tällä en tarkoita niinkään hallinnollisia liittoja taikka vain palveluorganisaatioiden yhdistämistä, vielä vähemmän puhtaasti kustannussyistä toteutettuja teknokraattisia ratkaisuja. Me tarvitsemme sellaisia hyvinvointipolitiikan rakenteita, jossa sosiaalista ja terveydellistä on mahdollista tarkastella ja toteuttaa laajassa kokonaiskentässä, johon sisältyy elinkeinotoimintaa, työmarkkinoita, asuntopolitiikkaa, liikenneratkaisuja, ympäristökysymyksiä, opetusta ja luonnollisesti yhteiskunnan taloutta.

Hallinnolliset ratkaisut antavat tällaiseen verkkomaiseen näkyyn teknisiä toteutusedellytyksiä, mutta hallinto ei voi antaa meille ymmärrystä näistä monimutkaisista yhteenliittymistä. Se yksinään ei riitä tuottamaan uusia oivalluksia monisektoriseen työhön. Tulossa oleva valtionosuusuudistus luo hyviä taloudellishallinnollisia yllykkeitä ajatella yhtä tai kahta sektoria laajemmin, se rohkaisee pyrkimystä pois pirstoutuneesta lähestymistavasta. Siitä huolimatta, että uudistus eräillä erikoistuneilla hyvinvointipolitiikan osa-alueilla sisältää myös todellisia uhkakuvia, näen uudistuksen antavan edellytyksiä sellaiseen hyvinvointipolitiikkaan, joka lähtee sosiaali- ja terveydenhuollon ja muiden yhteiskuntaelämän alueiden kiinteästä yhteydestä.

Mikä on tämän osa-alueen visionäärinen kysymys?

  • Onko meillä riittävästi tietoa ja ymmärrystä yhteiskunnan muiden osa-alueiden sosiaalisista ja terveydellisistä kytkennöistä?
  • Osaammeko muuntaa tämän ymmärryksen käytännön strategiaksi?
  • Olemmeko varautuneet valtionosuusuudistukseen niin, että se eri sektoreiden toimintaa hyväksi käyttäen tuottaa ainakin pitkällä aikavälillä hyvinvointipoliittisia voittoja?

Globaali ja paikallinen

Kansainväliset kysymykset eivät tänä päivänä tunkeudu vain tajuntaamme, vaan työhuoneisiimme ihmisinä, uusina kysymyksinä,  organisaatioidemme toimintaan vaikuttavina standardeina, kansainvälisen tiedon avartamana menetelmä-’ ja välineskaalana, esim. teknologian hyödyntämisessä, ja – eikä vähiten – ehkä myös uusina rahoituslähteinä tutkimus- ja kehittämistoimintaan kunhan vain opimme nämä tiet tuntemaan.

Olemme osa maailmaa, jossa lamastaan huolimatta rikkaan pohjoisen ja  köyhän etelän välinen kuilu on käymässä entistä suuremmaksi. Suomalaisen hyvä- ja huono-osaisuuden polarisoituminen moninkertaistuu maailmaan mittakaavassa. Kasvavan kulutuksen leimaama yltäkylläisyys ja ravinnon, puhtaan veden, lääkkeiden puutteen vaivaama köyhyys toisaalla ovat entistä suuremmassa ristiriidassa. Ja tuo ristiriita on lähempänä kuin luulimmekaan.

Edessämme on paikallisen ja globaalin paradoksi: molemmat vahvistumassa samaan aikaan ja vaatimassa ajattelussamme ja työssämme intensiivisempää panosta.

Mitä ovat ne kysymykset, jotka visiossamme vaativat vastauksia:

  • Miten pitkälle yhteinen vastuu ulottuu: miten pitkälle   maantieteellisesti ja miten pitkälle ajallisesti – lapsiin, lastenlapsiin vaiko kaikkiin sukupolviin?
  • Annammeko ongelmien mittaamattomuuden johtaa voimattomuuteen vai olemmeko valmiit aloittamaan omasta kulutuksestamme ja elämäntavastamme?
  • Mitkä ovat ne innovaatiot, joiden avulla maailmanlaajuinen yhteisvastuu kasvaa samalla kun kohdennamme voimamme, ja tarmomme oman kunnan, oman työpaikan, oman ammatin ja omien asiakkaiden antamiin tehtäviin?

Tieto ja osaaminen – arvot, moraali ja etiikka

Tiedon määrä kasvaa räjähdysmäisesti. Osaamiselle on miltei rajattomat laajenemisen mahdollisuudet myös sosiaali- ja terveydenhuollon piirissä. Tiedon tuottamisen muodot saavat uusia ulottuvuuksia kun perinteisen tieteellisen työn rinnalla käytäntö – meidän jokaisen arkipäivän työmme – otetaan tiedon tuottamisen ja muokkaamisen välineeksi. Yli 200 000 sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijää eivät siten enää ole vain tiedon odottajia ja käyttäjiä, vaan myös tiedon tuottajia ja tiedon kantajia.

Kansainvälinen yhteistyö, osallisuus kansainvälisissä projekteissa, tiivistyvä ja monipuolistuva vuorovaikutus – jossa sosiaali- ja terveydenhuolto ovat jonkin verran erilaisissa lähtöasetelmissa –avaavat meille entistä enemmän mahdollisuuksia hyödyntää koko maailman yhteistä tietovarastoa ja osallistua myös sen kasvattamiseen.

Sekä tiedon kasvu että maailman muutokset asettavat meidät kuitenkin valintojen eteen: miten erottaa olennainen epäolennaisesta, miten  arvioida, valikoida ja yhdistellä eteemme tulvivaa tiedon ja informaation massaa. Mistä löydämme kriteerit oikealle valinnalle ja viisaalle käytölle?

Valintojamme ohjaavat arvot, moraali ja etiikkamme. Tänä päivänä näistä on tarpeen keskustella vakavammin kuin aikaisemmin, sillä valintojen määrä on lisääntynyt ja vaikeusaste on kasvanut. Toimintamme ohjenuorana olevat arvot, moraali ja etiikka eivät enää voi siirtyä arkipäivän käytäntöihimme vain byrokratian kanavia ·pitkin – lakeina, ohjeina, sääntöinä – vaan tarvitsemme moraalia ja etiikkaa, joka siirtyy koulutuksen, ammatillisen kehityksen ja oman henkilökohtaisen kasvumme kautta paperilta nahan alle, vereen. Arvot, julkisen palvelujärjestelmän moraali ja ammattien eettiset kysymykset vaativat avointa keskustelua. On avattava kipeät kysymykset ja epävarmuudet, on luovuttava kaikkitietävyydestä ja tunnustettava myös ristiriitojen olemassaolo.

Tämä on mittava tehtävä koulutukselle, mutta myös työyhteisöjemme sisäiselle kulttuurille ja ammattikuntien  toteuttamalle sosialisaatiolle.

Mitä kysymyksiä tulevaisuuden visio asettaa tiedon, osaamisen, arvojen ja etiikan suhteen eteemme tulevaisuudessa? Esimerkiksi seuraavia:

  • Miten saamme kiteytymään siirrettäväksi tiedoksi sen kokemuksen, jota käytännön sosiaali- ja terveystyö tuottaa niistä elämäntilanteista, vaikeuksista ja voimavaroista, joita asiakkaamme päivittäin tuovat työkenttäämme?
  • Miten osaamme kytkeä yhteen tieteellisen tutkimuksen tuottaman tiedon, arkipäivän käytännöstä eri tavoin jäsentyvän tiedon ja vielä muiden maiden kokemuksen tuottaman tiedon, jonka ulottuvilla olemme entistä helpommin?
  • Miten luomme koulutuksen, ammatilliset sosialisaatiot ja työkulttuurit, jotka antavat tilaa moraaliselle ja eettiselle keskustelulle?
  • Miten teemme näkyviksi työhömme sisältyvät arvopohjaiset kysymykset ja miten voimme lujittaa eettisten  periaatteiden toteutumista käytännön työssämme?

Mitä  varten?

Jäljellä on vielä yksi kysymys – mitä varten? Mitä tällä tulevaisuuden joustavalla, kestävällä, moniulotteisella, verkostomaisella, paikallisesti toimivalla, globaalisti ajattelevalla, asiantuntevalla  ja osaavalla, ihmisten elämää myötäilevällä, moraalisesti ja eettisesti vahvalla sosiaali- ja terveyskokonaisuudella haluamme saada aikaan?

Visioni kuljettaa meitä kohti toimintatapaa, jonka avulla voimme yhteistyössä monien muiden yhteiskuntamme toimijoiden kanssa aikaansaada

  • sellaiset elinolot, jotka vahvistavat ihmisten terveyden ja sosiaalisen selviytymisen edellytyksiä, jotka tuottavat nykyistä vähemmän sairautta ja toimintakyvyttömyyttä, vähemmän sosiaalista turvattomuutta ja ongelmia – ja enemmän terveyttä, turvallisuutta ja hyvää pärjäämistä;
  • sellaisia lähiyhteisöjä ja julkisia palveluja, joissa toteutuu aito yhteinen vastuu, joissa ihmiset voivat kokea eleetöntä välittämistä ja hyvää huolenpitoa, jotka tukevat kasvua ja antavat turvallisia rajoja;
  • sellaisia auttamisinstituutioita, joissa korkeatasoinen asiantuntemus yhdistyy inhimillisyyteen ja joissa on oma paikkansa niin ammattilaisen kuin asiakkaankin asiantuntemukselle ja heidän yhteiselle työlleen;
  • sellaista ymmärrystä ja osaamista, jonka avulla kykenemme puuttumaan huono-osaisuuden ja syrjäytymisen lähtökohtiin ja katkaisemaan niitä pahentavia noidankehiä;
  • maailmanlaajuista vastuuta tämän päivän ihmisistä, mutta vastuuta myös tulevaisuudesta ja tulevista sukupolvista.

Tulevaisuuden visiossani järjestys on erilainen kuin tässä. Siinä perimmäiset kysymykset kysytään ensin ja toimintatapaa koskevat kysymykset niiden jälkeen.

Ylisosiaalineuvos