Puhe

Johtaja Aulikki Kananoja
Suomen Ekonomiliitto ry, 60-vuotisjuhlaseminaari 30.8.1995

Suomalainen kansankoti vuosituhannen vaihtuessa

 

Onnittelen 60-vuotiasta Suomen Ekonomiliittoa paitsi kunnioitettavan mittaisesta järjestöllisestä taipaleesta myös siitä ennakkoluulottomuudesta, jolla se on valinnut juhlaseminaarinsa teeman. On merkittävää, että talouden ja liike-elämän ammattilaiset tuntevat kiinnostusta myös kansankodin tulevaa kehitystä kohtaan. Talouden asiantuntemus on lähivuosina erityisen tarpeen, jos mielimme toteuttaa sosiaali- ja terveyspolitiikan ydintehtävät aikaisempaa paljon niukemmin taloudellisin voimavaroin. Uskon myös, että eri ammattialat tarvitsevat paljon nykyistä enemmän toistensa ajattelutapojen tuntemusta: ekonomit sosiaalipoliitikkojen ja sosiaalipoliitikot ekonomien. Juhlaseminaarissa on näin ollen kysymys tärkeästä ja mielenkiintoisesta dialogista. Yritän käyttää minulle suodun tilaisuuden saamani luottamuksen arvoisesti.

Seuraavassa esitettävät näkemykset ovat – järjestäjienkin toivomuksen mukaan – vain omiani. En siis edusta täällä taustayhteisöäni enkä mitään muutakaan tahoa. Kysymyksessä ei ole myöskään tieteellisin tutkimustuloksin perusteltu esitys, vaan rutopia – realistinen utopia – käyttääkseni entisen esimieheni Heikki S. von Hertzenin luomaa käsitettä.

Minkälaiseksi oletan suomalaisen kansankodin viiden vuoden kuluttua? Aikaperspektiivi kansankotini luomiseen on kovin lyhyt, mutta tilaisuus sallinee piirroksen myös hieman pidemmälle tulevaisuuteen.

Lähtökohtani on, että nykyisen kaltaisen hyvinvointivaltion taloudellinen liikkumatila tulee pitkälle tulevaisuuteen olemaan verrattain ahdas. Mutta muutosta tarvitaan siinäkin tapauksessa, että voimavarat kasvaisivat odotettua nopeammin. On tärkeätä pitää mielessä, että parhainakaan taloudellisen kasvun vuosina suomalaisen yhteiskunnan sosiaaliset ongelmat eivät suinkaan vähentyneet. Päinvastoin, kasvukausina tietyt ongelmat – päihdeongelmat, itsemurhat, perheiden ongelmat – näyttävät jopa lisääntyvän. Kysymyksessä ei siis ole vain taloudelliseen niukkuuteen sidottu uusi ”utopia”, vaan ainakin osittain siitä riippumaton tarve sosiaali- ja terveyspolitiikan strategioiden ja painopisteiden uudelleenarviointiin yhteiskunnan muutoksia vastaavasti.

 

Nykyisten toimintojen priorisointiako?

Onko vuosituhannen vaihteen kansankoti sitten nykyisten toimintojen entistä määrä­ tietoisemman priorisoinnin tulos? Onnistummeko lähivuosina nimeämään ne palvelut ja etuudet, jotka haluamme toteuttaa ahtaissakin oloissa ja onnistummeko vastaavasti sopimaan siitä, minkä etuuksien ja palveluiden toteuttamisesta julkisin varoin voimme luopua?

Priorisoinnista on puhuttu niin Suomessa kuin maailmallakin jo vuosikausia. Eräissä maissa (esim. Oregonin osavaltio USA:ssa, Norja) on tehty konkreettisia ehdotuksia etenkin terveyspalveluiden tärkeysjärjestykseksi. Myös Suomessa on käyty asiaa koskevaa keskustelua ja laadittu aineistoja tämän keskustelun virikkeeksi. Kunnissa on käyty arvokeskustelua. Jotkut kunnat ovat karsimisen ohjaamiseksi jopa pisteyttäneet eri palveluita niiden välttämättömyyden mukaan. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole onnistuttu luomaan sellaista yleisesti soveltuvaa priorisointimallia, jolla voitaisiin ratkaista kasvavien tarpeiden ja käytettävissä olevien voimavarojen ristiriita. – On äärimmäisen vaikea päästä edes yhteismitalliseen keskusteluun siitä, mistä näkökulmasta toimintojen priorisointia tulisi lähestyä, puhumattakaan siitä, että kyettäisiin ennakoimaan erilaisten vaihtoehtojen moninaisia seurausvaikutuksia – ei edes kustannusvaikutuksia.

Priorisointikeskustelun suuri tarve on osoitus siitä, että järjestelmään on syntynyt uusia ratkaisuja vaativaa epätasapainoa tavoitteiden, tarpeiden ja voimavarojen välille. Nykyisten palveluiden ja etuuksien tärkeysjärjestyksiä miettiessämme on syytä tarkastella myös etuuksien ja palveluiden merkitystä hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin koko kentässä. Väestön terveyserojen kasvu ja sosiaalisten ongelmien taipumus kumuloitua viittaavat siihen, että edes talouden kasvun vaiheessa tapahtunut nykymuotoisten palveluiden määrällinen lisääminen ei kyennyt poistamaan eräitä väestön elinvoiman ja toimintakykyisyyden vakavia puutteita.

Entäpä jos koko asetelma onkin väärä? Jospa priorisointiprosessissa asetetaankin tärkeysjärjestykseen tyystin vääriä palikoita?

Vuosituhannen vaihteen kansankodin rakennusaineksiksi ei riitä nykyisten palveluiden, etuuksien ja ylipäänsä nykymuotoisten hyvinvointipoliittisten toimintojen priorisointi. Lisäksi meidän on otettava huomioon ympäröivän maailman turbulenssi; emme voi valaa sosiaali­ ja terveyspolitiikan strategioita sementtiin. Meidän on sovitettava painopisteet ja tärkeysjärjestykset kulloinkin ajankohtaisiin tilanteisiin ja samanaikaisesti rakennettava strategiamme tuottamaan myös pitkällä aikavälillä kestävää turvallisuutta, toimintakykyisyyttä ja terveyttä. Tämä on hyvinvointiyhteiskunnan todellinen diplomityö!

Olennaista on, suuntaako hyvinvointipolitiikka ajattelu- ja toimintavoimansa niihin kysymyksiin, jotka kansakunnan elinvoiman ja toimintakyvyn vahvistamisen näkökulmasta tulevaisuudessa tarvitsevat määrätietoista työtä? Vuosituhannen vaihteeseen ja sen tuolle puolelle tähtäävän sosiaali- ja terveyspolitiikan kantavat periaatteet on nostettava toiminnan päämääristä, ei tämän päivän keinoista.

 

Uusi strategia

Turbulentti maailma vaatii tulevaisuuteen uskovaa, muutokseen kykenevää, elinvoimaista väestöä. Suomalaisen hyvinvointivaltion erinomainen tuntija yht. tohtori Raija Julkunen on hiljattain kuvannut tämän päivän suomalaista yhteiskuntaa väsyneeksi yhteiskunnaksi. Väsyneenä emme kuitenkaan voi ottaa tulevaisuutta vastaan. Miten sitten sosiaali- ja terveyspolitiikka voi olla elvyttämässä väestön elinvoimaa, toimintatahtoa ja toimintakykyä? Kansankotejahan yleensä syytetään juuri väestön passivoimisesta!

Pitkälle pelkistäen voimme nähdä hyvinvointipolitiikalla – etenkin sosiaali- ja terveyspolitiikalla – eri suuntaan painottuvia tavoitteita:

  • aineellinen ja sosiaalinen turvallisuus elämän erilaisissa riskitilanteissa
  • väestön toimintakykyisyys ja samalla koko kansakunnan elinvoimaisuus.

Edellä olevat tavoitteet eivät ole vaihtoehtoja, mutta ne vaativat erilaista strategiaa. Rajallisten voimavarojen oloissa meidän on ratkaistava näiden tavoitteiden ja niitä toteuttavien strategioiden tärkeysjärjestys. Meidän on arvioitava, mihin työtämme kohdentamalla voimme aikaan saada kestävää ja pitkäjänteistä hyvinvointia.

Suomalaista hyvinvointipolitiikkaa – itse asiassa hyvinvointivaltiota yleensä – on 1960-luvulta alkaen kehitetty päämääränä koko väestön aineellinen turvallisuus. Yhteiskunnan muuttuessa perheen ja suvun riskitilanteissa ja avuttomuuden vaiheissa antama turva ja huolenpito on korvattu yhteiskunnan antamalla turvalla. Olemme luoneet sekä laajan sosiaalivakuutuksen että sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmät takaamaan koko väestön aineellista ja sosiaalista turvallisuutta. Tämä on vastannut hyvin senhetkistä yhteiskunnan kehitysvaihetta ja väestön tarvetta. Näin toimien olemme luoneet Suomeen turvallisen yhteiskunnan, jos vertaamme tilannetta moniin muihin maihin. Sosiaaliturvajärjestelmämme on merkinnyt koko yhteiskunnalle ja monille muille sektoreille tarpeellista sosiaalista infrastruktuuria.

Viime vuosien keskustelussa on – hyvinkin erilaisin motiivein – tuotu esiin käsityksiä, joiden mukaan turvallisuuden takaamiseen painottunut kansankoti ei ole riittävästi sisältänyt välineitä ihmisten omien voimavarojen hyödyntämiseen ja aktivoimiseen. Se ei ole vahvistanut ihmisten toimintakykyisyyttä ja omaa elämänotetta. Tätä käsitystä ovat tuoneet esiin yhtä hyvin sosiaalipolitiikan puolustajat kuin sen kriitikotkin.

Siitä huolimatta että suomalaisen yhteiskunnan korkea työttömyys, väestön ikääntyminen ja erilaisten sosiaalisten ja terveydellisten erojen kasvamisen uhka puoltaisivat edelleen pääosin turvallisuuteen painottuvaa hyvinvointipolitiikkaa, minun utopiani kansankodista merkitsee painopisteen systemaattista ja määrätietoista siirtämistä väestön toimintakykyisyyden ja elinvoiman vahvistamiseen. Sen sijaan että väitellään siitä, miten ohentamalla tai leikkaamalla etuuksia ja palveluja voidaan karsia kustannuksia, hyvinvointistrategien tulisi suunnata ajatteluvoimansa ja intelligenssinsä sen miettimiseen, miten hyvinvointipolitiikka voi vahvistaa ihmisten toimintakykyisyyttä ja kansakunnan elinvoimaa; miten on mahdollista toimia niin, että tuen tarve vähenee.

Keskittyminen olemassa olevien toimintojen karsimis- ja leikkausjärjestysten suunnitteluun ei luo uusia innovaatioita, ei etsi uusia voimavaroja ihmisistä itsestään; se ei puutu priorisointitarpeen perussyihin; pahimmillaan se johtaa näköalattomuuteen ja näivettymiseen.

 

Mihin kansankodin ponnistelut tulee kohdentaa?

Jos toimintatahto, toimintakykyisyys ja elinvoimaisuus nostetaan kansankodin keskeisiksi rakennusaineiksi, mistä näitä rakennusaineita tässä väsähtäneeksi kuvatussa yhteiskunnassa voidaan etsiä? Mistä suomalaisessa yhteiskunnassa löytyvät ne alueet, joilla ongelmia ja tuen tarvetta voidaan vähentää? Onko lainkaan realistista tavoitella tuen tarpeen vähenemistä, kun väestö vanhenee ja lapsia syntyy sen verran kun perheet pitävät perusteltuna. Sosiaaliturvan mittavimmat kustannuseräthän syntyvät juuri vanhusten ja lapsiperheiden etuuksista ja palveluista: eläkkeistä, lasten päivähoidosta, vanhusten palveluista. Emme varmaankaan halua ryhtyä säännöstelemään perheiden lapsilukua Kiinan tavoin tai jättää hyvinvointiyhteiskuntaa rakentanutta vanhempiemme sukupolvea oman onnensa nojaan?

On siis tarkasteltava muita tehtäväalueita, vaikka ne kustannuksiltaan eivät olisikaan eläkkeiden, päivähoitomenojen tai vanhuspalveluiden luokkaa.

Suomalaisen sosiaali- ja terveyspolitiikan – itse asiassa koko yhteiskunnan – henkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin laajat ongelma-alueet muodostuvat mielenterveysongelmien, päihdeongelmien ja lastensuojelun kolmiossa. Suomalaiset siirtyvät kansainvälisestikin katsoen poikkeuksellisen varhain eläkkeelle, enimmäkseen työkyvyttömyyden perusteella. Vuosittain myönnettävästä runsaasta 20 000 uudesta työkyvyttömyyseläkkeestä noin 6 000 eli liki 30 % myönnetään mielenterveysongelmien perusteella.

Huonosti hallittu alkoholinkäyttö tuottaa tapaturmia, menetettyjä työpäiviä, sairaalapäiviä, toimeentulotukikustannuksia, perheristiriitoja, lasten kasvua vaurioittavia olosuhteita, törmäilyjä yhteiskunnan normijärjestelmän kanssa. Kokonaiskustannuksia on vaikea edes laskea, koska seurausvaikutukset ulottuvat monelle eri toiminta-alueelle. Erään arvion mukaan alkoholihaittojen välittömät kustannukset (kustannukset mm. sosiaali- ja terveydenhuollossa ja yleisessä järjestyksenpidossa) olivat esim. vuonna 1990 arviolta 2,8–3,7 mrd mk. Välilliset kustannukset (tuotantomenetykset, ennenaikaiset kuolemat jne.) arvioitiin samana vuonna n. 10–18 mrd mk:n suuruisiksi. Meidän ei tarvitse kuin verrata summaa nyt ajankohtaiseen valtion budjetin supistamistarpeeseen ja huomaamme, että puhumme saman mittakaavan asiakokonaisuudesta.

Lastensuojelun ongelmat kietoutuvat tiiviisti sekä perheen päihdeongelmiin että mielenterveyden häiriöiden heikentämään vanhemmuuteen. Lastensuojelun riittämättömyys näkyy ylisukupolvisena avuttomuutena ja köyhyytenä, pärjäämättömyytenä ihmissuhteissa ja työelämässä, laitoskierteinä, puutteellisena vanhemmuutena seuraavalle sukupolvelle ja jo nuoruudessa alkaneina vankilakierteinä. Lapsuuden ihmissuhteiden vauriot ja kasvuolojen puutteet luovat otollisen pohjan mielen järkkymiselle myös nuoruudessa ja aikuisiässä; ne kasaavat paineita käyttää viinaa ongelmien ja ahdistusten ratkaisukeinona. Toisiaan vahvistavat ongelmakierteet synnyttävät huono-osaisuuden noidankehiä.

Meillä ei liene edes kalpeata aavistusta siitä, miten suurta kokonaislaskua kansantaloutemme maksaa tästä kovaosaisuuden kolmiodraamasta. Yhteiskuntana emme ole tehneet todella määrätietoista ja eri toimintasektorit kattavaa interventiota tähän kovaosaisuuden kolmioon, vaikka paljon hyvää tutkimus- ja kehittämistyötä onkin tehty kaikilla mainituilla tehtäväalueilla erikseen. Kokemusta siitä, että laaja-alainen puuttuminen vaikeaan yhteiskunnalliseen kysymykseen on mahdollista, on saatu itsemurhien ehkäisyprojektissa. Se on myönteisellä tavalla koonnut sekä ammattilaisten että vapaaehtoisten voimia kansallisen itsetuhoisuuden kääntämiseksi vähenevään suuntaan. Vastaavalla tavalla meidän pitäisi yhdistää voimia psyykkisesti sairaiden, päihdeongelmaisten ja riskioloissa kasvavien lasten ja nuorten voimavarojen elvyttämiseen, toimintakykyisyyden lisäämiseen ja elämänotteen vahvistamiseen.

Minun näkyni on, että vuosituhannen vaihteen kansankoti priorisoi sellaista sosiaali­ ja terveyspolitiikkaa, joka ottaa kunnianhimoiseksi tavoitteekseen suomalaisen väestön psyykkisen ja sosiaalisen toimintakykyisyyden kohottamisen, ihmisten elinvoiman ylläpitämisen ja vahvistamisen. Erityisesti on kohdennettava työtä niihin ihmisiin ja väestöryhmiin, jotka eivät itse puhu puolestaan. Tämä ”lähetystehtävä”, missio vaatii pitkäjänteistä ja sinnikästä uudistustyötä.

Tavoitteena tulee olla – ja pidän sen saavuttamista mahdollisena – että ehdottamani strategia ajan mittaan vähentää työkyvyttömyydestä aiheutuvia kustannuksia, lieventää pitkäaikaistyöttömyyden haittoja, alentaa laitoshoidonkustannuksia, ehkäisee tai lyhentää toimeentulotuen tarvetta, kenties heijastuu rikoslukuihinkin – ja tuottaa paljon tyydyttävämpää arkielämää monille ihmisille. Toki on syytä tutkimuksin seurata, osuvatko kustannusten vähentymistä koskevat ennusteet oikeaan.

Tässä yhteydessä ei ole mahdollista ryhtyä yksityiskohtaisesti kuvaamaan, minkälaisia käytännön toimintatapoja tämä strategia vaatii. En toki osaisi niitä kattavasti kuvatakaan, koska kysymyksessä on visio, jonka konkretisointi tulisi vasta aloittaa. Joka tapauksessa se vaatii pinttyneiden käytäntöjen uudelleen reivaamista tai vähintäänkin kriittistä arviointia. Se edellyttää mielenterveystyön, päihdetyön ja lastensuojelutyön ennakkoluulotonta liittoutumista – mikä ei välttämättä tarkoita organisatorista yhteenliittämistä, vaan yhteensovitettuja ponnistuksia. Se merkitsisi työn viemistä konttoreista ja laitoksista ihmisten arkielämän areenoille. Ammattilaisten tueksi tässä visiossa tarvitaan muitakin väestöryhmiä, asiakkaiden omia verkostoja, elinkeinoelämää, työyhteisöjä, seurakuntia jne.

Käytännön toteutus ei voi olla nykyisten auttamisorganisaatioiden ja toimintojen volyymin kasvattamista, vaan monien eri tahojen työpanoksen yhdistettyä suuntaamista esitettyihin ongelma-alueisiin, ihmisten omien voimien käyttöön ottoa ja toimintakyvyn vahvistamista.

 

Entä koko väestön palvelut ja etuudet?

Merkitseekö edellä esitetty painotus sitä, että meidän on kokonaan luovuttava koko väestön aineellista turvallisuutta takaavasta sosiaaliturvasta ja myös keskiluokkaa palvelevasta hyvinvointisuuntauksesta, hyvinvointipolitiikan ns. universaalista toteuttamisesta? Minun kuvani seuraavan vuosituhannen kansankodista ei lähde nykyisen hyvinvointivaltion keskeisen infrastruktuurin purkamisesta. Päinvastoin, väestön elinvoimaisuuden ja yhteiskunnan yleisen turvallisuuden kannalta tarvitsemme kokoväestön kattavat terveyspalvelut, korkeatasoisen koulutusjärjestelmän, laadukkaan lasten päivähoidon ja turvallisen vanhusten tuen.

Nykyisessä sosiaali- ja terveydenhuollossa on kuitenkin huomattavia rakenteellisia vinoutumia kustannuksiltaan kalliiden toimenpiteiden, kuten laitoshoidon ja erityispalveluiden suuntaan. Tarvitsemme yhtä hyvin terveydenhuollossa kuin vanhusten palveluissa määrätietoista ja monipuolista avopalveluiden vahvistamista ja laitoshoidon vähentämistä. Tehtyjen laskelmien mukaan rakennemuutos alentaa tuntuvasti järjestelmän kokonaiskustannuksia ja voi silti johtaa inhimillisempään auttamiseen. Ongelmana on lähinnä rakenteellisten muutosten läpiviemisen työläys.

Käsitykseni mukaan yleisten palvelujärjestelmien kustannuksia vaativasta kasvattamisesta on välttämätöntä pidättyä sinä aikana, jolloin erityisesti panostetaan tässä ehdotettuun psykososiaalisten ongelmien vähentämisen strategiaan. Mahdollisesti tarvitsemme jossakin kohden voimavarojen siirtoa yleisistä palveluista ”kovaosaisuuden kolmioon”.

Vaikutuksia kokonaiskustannuksiin voi olla myös palveluiden tuotannon monipuolistumisella. Todennäköisesti tulemme saamaan julkisten palveluiden rinnalle yksityistä – yleishyödyllistä ja voittoa tuottavaa – palvelutuotantoa. Kenties tuomme markkinatalouden piirissä haaksirikkoja kärsineen osuustoiminnan sosiaalisektorille, jonne se perusajatuksensa mukaan hyvin sopisi; Ruotsissahan näin on tehty meitä paljon laajemmin.

Lasten päivähoitopalveluiden nykyinen taso on kansankodissani tarpeen säilyttää, mutta lasten kotihoidon tuesta tulisi tehdä tiukasti tarve- ja tuloharkintainen – taikka siitä tulisi kokonaan luopua.

Vanhus- ja vammaisväestön jokapäiväistä pärjäämistä pitäisi lähivuosina parantaa ensisijaisesti vaikuttamalla yhdyskuntasuunnitteluun, asuntopolitiikkaan ja apuvälineteknologiaan siten, että kotona ja normaaliyhteisössä eläminen olisi mahdollista.

Oletan, että vuosisadan vaihteeseen mennessä nyt keskustelun kohteena oleva tuloloukku­ kysymys on saanut rakentavan ratkaisun. Vähimmäistoimeentulo on toivottavasti kehitetty nykyistä rationaalisemmaksi, siten että ansioturvan lisäksi meillä on pääasiassa vain yksi vähimmäisturvan muoto, joka takaa tyydyttävän aineellisen turvallisuuden. Yksilöllisiin tilanteisiin räätälöity toimeentulotuki tuskin käy tarpeettomaksi, mutta se ei voi olla puolen miljoonan ihmisen perusturvajärjestelmä. On mahdollista, että joidenkin etuuksien tasoa joudutaan tarkistamaan myös alasuuntaan.

Vuosisadan vaihteen kansankodissa toivon tietenkin työttömyyslukujen olevan yksinumeroisia. Mikäli pitkäaikaistyöttömyys kuitenkin jatkuu nykyisellä taikka sitä lähellä olevalla tasolla, on kansankodissani ainakin nuoria pitkäaikaistyöttömiä varten luotu toimintamalli nuorten elinvoiman kanavoimiseksi yhteiskunnallisesti hyödylliseen käyttöön. Tiedän, että ajatus aktiivisesta toiminnasta työttömyysetuuksien vastineena herättää aina voimakkaita tunteita ja kiivasta keskustelua. Minun on kuitenkin vaikea ymmärtää, miten osallistuminen omaa yhteisöä hyödyttävään työhön ja omien kykyjen harjaannuttaminen voisi olla jotenkin arvottomampaa kuin pakollinen työttömyys.

Minun kansankotini sosiaalipolitiikka on vastavuoroista, se on oman panoksen antamista ja vastaavasti tuen saamista. Sosiaalipolitiikan ydintehtävään kuuluu, että panokset ja hyödyt eivät suuruudeltaan vastaa toisiaan – hyväosaiset panostavat (esim. veroina) enemmän kuin saavat; huono-osaiset saavat enemmän kuin voivat panostaa. Tästä perustilanteesta huolimatta vastavuoroisuuden sosiaalista periaatetta ei ole syytä hylätä. Erityisen tärkeää siihen kasvaminen on niiden nuorten kohdalla, jotka eivät esim. verovaroin ole voineet vielä osallistua yhteiskunnan rakentamiseen.

 

Kohti köyhäinhoitoa?

Edellä luonnostelemani vuosituhannen vaihteen kansankodin keskeisenä haasteena on siis kääntää mielen häiriöistä, päihdeongelmista ja lasten kasvun vaurioista aiheutuva väestön toimintakykyisyyttä syövä kierre sosiaalista pärjäämistä ja elinvoimaa vahvistavaan suuntaan ja vähentää siten tuen tarvetta pitkällä aikavälillä. Merkitseekö hyvinvointipolitiikan tällainen kohdentaminen paluuta vain kurjaliston auttamiseen, köyhäinhoidon aikakauteen? Minun tarkoitukseni mukaan ei. Me voimme kaavailemassani kansankodissa säilyttää hyvinvoinnin keskeisen infrastruktuurin, johon edellä sisällytin kattavan perusterveydenhuollon ja sitä järkevällä tavalla täydentävän erikoissairaanhoidon, korkeatasoisen perusopetuksen, Suomen kokoisen maan tarpeisiin räätälöidyn ammatillisen ja korkea-asteen koulutuksen, lasten päivähoidon sekä turvalliset vanhusten ja vammaisten palvelut. Tavoitteena ei ole näiden järjestelmien purkaminen. Sen sijaan tavoitteena on niiden rakenteen, volyymin ja sisällön uudistaminen niin, että ne ovat suhteessa suomalaisen yhteiskunnan tarpeisiin, väestön määrään ja kansallisiin voimavaroihin. Jos onnistumme pitkäjänteisesti ja kestävästi vähentämään tuen tarvetta ”kovaosaisuuden kolmiossa”, me vapautamme kasautuviin ongelmiin ja moninkertaiseen työhön sidottuja voimavaroja rakentavampaan käyttöön. On kuitenkin oltava realistinen, tämä ei tapahdu ilman määrätietoista työn uudistamista ja menetelmien kehittämistä.

Edellä hahmottelemani kansankoti-strategia ei myöskään ole tarkoitettu valettavaksi sementtiin. Päinvastoin, jos ja kun saamme aikaan tavoiteltua ongelmien vähenemistä taikka ongelmista kärsivien ihmisten toimintakykyisyyden paranemista, voimme suunnata hyvinvointipolitiikkaa uusiin, tulevien tilanteiden edellyttämiin toimiin.

Olemme nyt yli kolmen vuosikymmenen ajan rakentaneet johdonmukaisesti universaalia, kokoväestöön kohdistuvaa hyvinvointipolitiikkaa. Samaan aikaan kuvaamani kovaosaisuuden alueet ovat jääneet kaikesta kehitystahdosta ja lainsäädännön modernisoinnista huolimatta paitsioon sekä voimavaroja allokoitaessa että yhteiskunnan yleistä mielenkiintoa suunnattaessa. Ne ovat jääneet alipriorisoiduiksi tehtäväalueiksi – eivätkä asiakasryhmät itse ole nousseet peräämään omaa osuuttaan yhteiskunnan resursseista.

Voimme myös kysyä, tapahtuuko ”vääryys”, jos tietoisesti otamme hyvinvointiyhteiskunnan tässä kehitysvaiheessa ja näissä taloudellisissa oloissa sosiaali- ja terveyspolitiikan painoalu­ eeksi huono-osaisimmat ryhmät. Entä sitten, jos palaammekin köyhäinhoidon perinteiseen missioon eli priorisoimaan niiden ihmisten auttamista, joille kasautuu monia vaikeuksia, joita uloslyödään yhteiskunnan monilta toiminta-areenoilta, jotka ovat heikoimpia?

Koko väestöä palvelevaa hyvinvointipolitiikkaa puolustaessaan sosiaalipolitiikan ammattilaisetkin saattavat puhua vähätellen – jopa halveksien – köyhäinhoitovaltiosta, joka keskittyy vain vähäväkisimpien auttamiseen. Mielestäni ei ole mitään hävettävää siinä, että sosiaali­ ja terveyspolitiikan ammattilaiset tuntevat eettistä vastuuta niistä ihmisistä ja ryhmistä, jotka ovat jäämässä suurten keskiluokkaisten ryhmien vaatimusten varjoon. Onko niin, että me alan ammattilaisetkin olemme mieluummin leikkineet kansankotia hyväosaisen väestönosan kanssa kuin paneutuneet työskentelyyn kovaosaisimpien ja vähävoimaisimpien ihmisten ja perheiden kanssa? Olemmeko hävenneet ydintehtäväämme?

Terveydenhuollossa kaikkein vaikeimpien sairauksien hoitaminen vaatii korkeinta tieteellistä ja ammatillista osaamista ja on siten alan piirissä eniten arvostettua – jopa niin että palvelujärjestelmä pyrkii koko ajan painottumaan tähän huippuosaamiseen. Sosiaalipalveluiden piirissä päinvastoin on vähän arvostettua, jopa hävettävää keskittyä kaikkein syrjityimpien asiakkaiden ja eettisesti vaativimpien asioiden hoitoon.

 

Entä keskiluokka ja veronmaksajat?

Mikä tällaisessa kansankodissa sitten olisi tänään juhlivan ekonomikunnan rooli – pelkästäänkö veronmaksu kovaosaisten elämän ja vähävoimaisten ryhmien elinvoiman parantamiseksi?

Esittämäni visio, jonka mukaan ns. yleiset palvelu- ja etuusjärjestelmät eivät lähivuosina juurikaan kasvaisi volyymiltään ja kokonaisuudessa kenties jouduttaisiin tekemään uudelleen allokointia vähävoimaisten ryhmien hyväksi, merkitsee kieltämättä sitä, että juuri ne palvelut, joita ekonomien perheet taikka heidän iäkkäät vanhempansa tarvitsevat, jäisivät kutakuinkin nykytasolle. Nykytaso ei ole huono sekään. Jos perusverkko pysyy toimivana, antaa se ainakin tyydyttävän turvan. Tiedämme hyvin, että varsinkin vanhusten palveluissa tulee olemaan paljon kehittämisen tarvetta vuosituhannen vaihteen tuolla puolen. Juuri tähän, tuonnempana näkyvään haasteeseen vastaaminen edellyttää, että voimme lähitulevaisuudessa vähentää tuen tarvetta muilla sektoreilla. Mahdollista on, että hyvinvoiva väestönosa alkaa kysyä yksityisiä palveluita ja on valmis maksamaan niistä. Esim. vanhusten palveluissa tämä on varsin todennäköinen tulevaisuuden kuva. Kuljemme kohti monien tuottajien ja monien variaatioiden hyvinvointiyhteiskuntaa.

 

Etupolitiikasta yhteisvastuun sosiaalipolitiikkaan

Olennaista ammattijärjestöjen näkökulmasta on, että hahmottelemani kansankodin liikkeelle paneva voima ei ole etupolitiikka vaan yhteinen vastuu. Toki suomalaisen sosiaalipolitiikan kartassa tulee edelleenkin olemaan myös puhtaasti etupoliittisesta intressistä ohjautuvia tehtäväalueita, esimerkiksi ansioeläkejärjestelmä. Sen sijaan sosiaali- ja terveyspalveluiden alueella ei lähivuosina ole etupoliittisen argumentoinnin aika. Nyt on kansallisen yhteisvastuun aika. Juuri tämän antaman motiivin ja moraalin toivon johtavan siihen, että yhteiseksi tehtäväksi nousee, ei yksittäisten palvelujen, etuuksien ja toimintojen tärkeysjärjestyksistä, vielä vähemmän ryhmäintresseistä lähtevä kiistely, vaan väestön elinvoiman ja toimintakykyisyyden kohottaminen vaikeimpia sosiaalisia, psyykkisiä ja terveydellisiä ongelmia vähentämällä.

Mielestäni ei ole vähäpätöinen rooli olla tällaisen projektin vastuunkantajana ja osarahoittajana. Toivon että tällaisen roolin osoittamista ei nähdä tylynä syntymäpäivälahjana, vaan sosiaalipoliitikkojen yhteistyötarjouksena ekonomikunnan suuntaan kansallisen projektin läpiviemiseksi.

Do NOT follow this link or you will be banned from the site!