Puhe

Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja
Sosiaalialan asiantuntijapäivät
Tampere 5.–6.3.2019

Suomalainen hyvinvointipolitiikka tarvitsee ”uskonpuhdistuksen”

Onnittelut 70-vuotiaalle Talentialle. Vaikka 70 vuotta on kunnioitettava ikä, ei Talentiaa kuitenkaan voida pitää ”vanhuksena”. Päinvastoin, se on mielestäni nuori aikuinen, jolla on vielä paljon tehtävää edessä, kunnianhimoisia tavoitteita ja runsaasti energiaa tulevien vuosien tavoitteiden saavuttamiseen. Onnea ja menestystä tulevaisuuden toimiin.

Järjestö syntyi sodanjälkeiseen Suomeen. Elettiin siirtoväen asuttamisen, rintamamiesten tulevaisuuden rakentamisen, sotainvalidien kuntouttamisen, sotakorvausten ja korkean syntyvyyden vuosia. Sosiaalialan ammattilaisten tarve oli suuri. Pysyvä ammatillinen koulutus – sosiaalihuoltaja-koulutus oli aloitettu 1942 toteuttamaan 1930-luvun lopulla säädettyä sosiaalihuollon lainsäädäntöä, mutta myös maan jälleenrakennus tarvitsi ammattilaisia sosiaalialan tehtäviin. Koulutuksen käynnistymisen kanssa samalla vuosikymmenellä syntyi sosiaalihuoltoa yleisesti edistävän järjestön – nykyisen Sosten – rinnalle ammatillista ja taloudellista edunvalvontaa toteuttava järjestö, nykyinen Talentia.

Sosiaalityön kansalliset ja kansainväliset juuret ovat toki paljon tätä vanhemmat. Menemättä sen pidemmälle ammatin historiaan, haluan kuitenkin todeta, että monien suomalaisten ja kansainvälisten pioneerien kirjoitukset kantavat edelleen nykypäivään saakka. Mieleen tulee kotimaasta Bruno Sarlin ja ulkomailta Mary Richmond ja Jane Addams, rauhantyöstään Nobelin palkinnon saanut setlementtityön uranuurtaja. Addams ei pitänyt itseään ensi sijassa sosiaalityöntekijänä, mutta on sosiaalityön yhden lähestymistavan eli yhteisötyön merkittäviä rakentajia. Meillä voisi olla tänäkin päivänä paljon opittavaa niistä maista, joissa siirtolaisuuden suuret aallot loivat 1800- ja 1900-luvun taitteen molemmin puolin monikulttuurisia yhteisöjä ja kansakuntia. Näin vuosijuhlan yhteydessä onkin syytä todeta, että sosiaalialan ammatillisella työllä on pitkät ja ansiokkaat juuret. Niiden tunteminen toivottavasti antaa ammattiylpeyttä ja vahvuutta myös tämän päivän ammattilaisille.

Globalisoituva maailma

Tänä päivänä on syytä kysyä, mikä nopeasti globalisoituvassa ja uusia sosiaalisia välineitä jatkuvasti synnyttävässä maailmassa on sosiaalityön ja alan ammattien pysyvää kivijalkaa, sen ydineetosta ja yhteiskunnallista tehtävää ja mitä ammattien elementeistä pitäisi jatkuvasti muokata ja uudistaa muuttuvan maailman ja liikkuvan väestön tarpeita vastaaviksi.

Olen lähes 60 vuoden ajan kuullut ammattilaisten toistuvasti kysyvän, mitä on sosiaalityö. Oman ammatin paikan ja sisällön kriittinen tarkastelu on positiivinen asia, mutta samalla vuodesta toiseen esiin nouseva kysymys kertoo myös vaikeudesta sanoittaa oman ammatillisen työn ydintä.

Kysymystä on siis täsmennettävä: Ymmärrämmekö sosiaalityön sen missiosta, ydintarkoituksesta lähtevänä tehtävänä ihmisten, heidän elämäntilanteidensa ja yhteisöjen vahvistajana vai kuvaammeko ammattia lakiteksteistä ja muista säännöksistä, organisaatiorakenteista, palveluista, ammatillista rooleista ja toimenpiteistä lähtien. Muutosten ja murrosten vaiheissa pidän ammatillisen työn perustasta – ihmisistä, elämäntilanteista ja näihin liittyvistä tarpeista – lähtevää määrittelyä tärkeänä, jopa välttämättömänä. Muutoin ammatillinen työ jää riippumaan kulloistenkin yhteiskuntapoliittisten suuntausten tai hallitsevien poliittisten ideologioiden heiluttamaksi tuuliviiriksi. Menetelmät ja käytännöt toki voivat muuttua – ja niitä pitääkin uudistaa – maailman muuttuessa, mutta kivijalan pitää olla vakaa ja kompassin kunnossa. Globaalin talouden maailmassa resurssit ja niiden ennakointi voivat heilahdella, ammatin eetos ei.

Olennaista ammatillisen lähestymistavan kannalta siis on, tarkastelemmeko ja jäsennämmekö alan vastuita ja työtämme ihmisiä ja elämäntilanteita kuvaavien käsitteiden avulla vai säännösten, organisaatioiden ja intressitahojen näkökulmasta ja niiden käsittein.

Tarkasteltavat ulottuvuudet

Juuri tällä hetkellä sosiaalialan ympärillä tapahtuvien ja siihen vaikuttavien muutosten määrä ja mittakaava on valtava.

Globaalilla tasolla ilmastonmuutos, monella ulottuvuudella tapahtuva kansainvälistyminen, talouden päätöksenteon karkaaminen pois kansallisvaltioilta globaalien yritysten ratkaisuiksi, tietotekniikan ja tekoälyn huima kehitys riskeineen ja mahdollisuuksineen, väestöliikkeet ja ennen muuta kulttuuriset megatrendit luovat sosiaalialalle aivan erilaisen ympäristön kuin sodanjälkeinen Suomi, jolloin ammattijärjestö perustettiin.

Hyvinvointiyhteiskunnan uudet muodot ja hyvinvointipolitiikan muutokset, väestön ikääntyminen, monikulttuuriset yhteiskunnat ja lähiyhteisöt, väestön koulutustason nousu, osallisuuden tavoitteet ja samanaikainen väestön eriarvoisuuden ja osattomuuden kasvaminen sekä taustalla olevat arvojen ja ideologioiden muutokset vaikuttavat välittömästi väestön elämäntilanteisiin ja sitä kautta kansallisten hyvinvointipolitiikkojen sisältöön ja painotuksiin. Käynnissä oleva maakunta- ja sote-uudistus edustaa konkreettisesti hyvinvointipolitiikan rakenteiden muutossuuntaa.

Myös sosiaalialan sisällä on käynnissä merkittäviä muutoksia. Sote-prosessiin liittyen ja siitä erilläänkin mm. lasten ja perheiden palvelujen muutoshankkeessa on jäsentymässä aikaisempaa selvemmin ammatillisen työn porrastuminen sosiaalialan peruspalveluihin, erikoistason palveluihin sekä kaikkein vaativimman tason palveluihin. Vaikka sosiaalihuoltolain ja lastensuojelulain tehtäväjaon uudistamista on käynnistetty jo viime vuosien lakimuutoksilla, on vaatimus- ja osaamistasoon perustuva porrastus sosiaalialalle vielä uusi ja haastava tehtävä eikä taida onnistua ihan ilman kipuja. Lisäksi tarve moniammatillisuuden lisäämiseen myös sosiaalialan tehtävissä edellyttää, että oma ydintehtävä ja sen edellyttämä osaaminen on selkeä, jotta turhaa status-kilpailua eri ammattien välille ei synny.

Sosiaalipalvelujen käyttäjien eli kokemusasiantuntijoiden rooli on monin tavoin vahvistumassa ja toteuttaa osallisuuden tavoitetta. Tämä kehityssuunta tuo alan toimintaan uutta energiaa, mutta myös aitoa kokemusta nykyisten palvelujen vahvuuksista ja kipukohdista. Toivottavasti alan ammattilaiset näkevät tämän omaa työtään rikastavana tekijänä ja asiantuntijuuksien yhteensovittaminen rakentuu työtä vahvistavaksi prosessiksi. Kun toimijoiden joukko sosiaalialalla monipuolistuu sekä muilla ammattilaisilla että kokemuksen tuomalla äänellä, joudumme arvioimaan oman tehtävämme, oman paikkamme, oman osaamisemme ja sen rajat uudelleen.

Tämä tilaisuus ei anna mahdollisuutta käsitellä kaikkia ulottuvuuksia perusteellisesti. Yhteenvedonomaisesti voin todeta, että globaaliin kehitykseen ja sen suuntaan vaikuttaminen on sosiaalialan ammatillisen työn keinoin tuskin mahdollista. Sen sijaan sosiaalialan sisäiseen rakenteeseen, erilaisten osaamisten paikkaan ja omaan rooliimme moniammatillisessa kokonaisuudessa voimme vaikuttaa paljon. Siihen toivon alan ammatillisen väen osallistuvan avoimin mielin, myös itsekriittisesti omaa paikkaa ja roolia arvioiden, mutta ennen kaikkea omaa ydintehtävää toteuttaen ja erilaisten osaamisten yhteen sovittamista edistäen.

Suomalainen hyvinvointipolitiikka tarvitsee ”uskonpuhdistusta”

Sosiaalialan ammattilaisena haluan lopuksi käyttää tämän tilaisuuden sosiaalialan tärkeimmän kehyksen – suomalaisen hyvinvointipolitiikan – nykyisen tilan ja suunnan tarkasteluun. Vaikka hyvinvointipolitiikan kansalliset kehityssuunnat ovat vahvasti riippuvaisia globaalista kehityksestä, sen mukanaan tuomista riskeistä ja mahdollisuuksista, on kansallisen tason päättäjillä edelleen suuri mahdollisuus vaikuttaa oman maan hyvinvointipolitiikan suuntaan ja sisältöön.

Viime viikkojen ja päivien keskustelu vanhuspalveluista samoin kuin lasten päivähoidosta ja muistakin sosiaalihuollon palveluista osoittaa, että suomalaisessa hyvinvointipolitiikassa on epäterveitä piirteitä. Näkyviin nousseet epäkohdat, vääristellyt dokumentit ja ilmeiset hoidolliset laiminlyönnit – kaikesta päättäen tuottajan taloudellisen voiton kasvattamiseksi – osoittavat, että toimintaan on pesiytynyt sellainen arvopohja ja sellainen toimintalogiikka, joka ei vastaa suomalaisen hyvinvointipolitiikan keskeistä kivijalkaa, sen arvoja ja tavoitteita: jokaisen ihmisen – heikoimmankin – ihmisarvoa, tavoitteiden määrittelyä ihmisten elämäntilanteista, ei tuottajan taloudesta lähtien ja kansalaisten yhteistä vastuuta elämäntilanteiden riskeistä, avun tarpeista tai lasten kasvuympäristön turvallisuudesta.

Olemme omaksuneet suomalaisen hyvinvointipolitiikan arvopohjaksi yhteisen vastuun eli ottaneet verovaroin kustannettavien toimien piiriin lainsäädännöllä määritellyt sosiaaliset riskit, tietyt väestön sosiaalista turvallisuutta ja toimintakykyä edistävät palvelut sekä vaikeita elämäntilanteita parantavat toimet. Toiminnan toteuttamisen eli palvelujen tuottamisen tulisi olla sopusoinnussa tämän arvopohjan ja sen toimintalogiikan kanssa. Toiminnan tuloksia tulisi tarkastella ja arvioida ensi sijassa ihmisten elämässä toteutuneiden muutosvaikutusten – positiivisten tai negatiivisten – avulla. Jos tai kun tavoitteet ja toimintalogiikka perustuvat tuottajalle kertyvään voittoon, toiminta on ristiriidassa sekä omaksutun hyvinvointipoliittisen arvopohjan että sen ihmisistä lähtevän toimintalogiikan kanssa. Arvoista puhuminen tai kirjaaminen sopimusteksteihin ei riitä. On toimittava arvojen mukaan.

Tiedämme, että ongelmia on myös julkisissa palveluissa ja tiedämme, että julkisella rahalla on aina rajansa. Tämä merkitsee sitä, että on jatkuvasti haettava uusia käytäntöjä ja toimintatapoja sovittaa yhteen ihmisten tarpeet, ammatillinen eetos, taloudellinen kestävyys ja henkilöstön jaksaminen. Kokemuksesta tiedän myös, että tämä yhtälö ei ole helppo eikä yksinkertainen. Toisaalta olen vakuuttunut, että emme ole vielä käyttäneet osaavan henkilöstön koko potentiaalia toimintatapojen uudistamiseksi, henkilöstön innovaatiokyvyn hyödyntämiseksi ja byrokratian vähentämiseksi.

Esillä olleissa palvelutuotannon ongelmatilanteissa ei ole kysymys vain yksittäisistä laitoksista tai yksittäisistä tuottajista, vaan omaksutun hyvinvointipolitiikan arvopohjan murtumisesta, sen edellyttämän toimintatavan sivuuttamisesta, jopa sen aktiivisesta väheksymisestä. Julkisin varoin rahoitetun palvelutuotannon on toimittava kansallisen hyvinvointipolitiikan arvopohjan – yhteisen vastuun ja jokaisen ihmisen ihmisarvon – periaattein, jolloin myös toiminnasta koituvat hyvinvointia ja elämäntilanteita parantavat hyödyt käytetään kansakunnan yhteiseksi hyväksi ja erityisesti vaikeimmassa tilanteessa elävien ihmisten ihmisarvon, osallisuuden ja toimintaedellytysten parantamiseksi.

Voittoa tavoittelevien hyvinvoinnin ”palvelutehtaiden” toimia seuratessa tulee väistämättä mieleen vuonna 2017 kirkon piirissä vietetty Reformaation juhlavuosi. Kun katolinen kirkko alkoi myydä aneita taivasosuuksia lupaamalla, sen toimintalogiikka ja käytäntö joutuivat ristiriitaan kirkon hengellisen ydintehtävän, Jumalan sanan levittämisen ja armoon perustuva pelastuminen, kanssa. Tarvittiin ristiriidan tunnistanut Martti Luther ja hänen teesinsä osoittamaan, että kirkko oli omaksunut ydintehtävälleen vieraat – materialistit – arvot ja tavoitteet. Hengelliselle tehtävälle vieraan elementin omaksuminen kirkon toimintaan johti aikanaan Lutherin käynnistämään uskon puhdistamiseen eli reformaatioon.

Samanlaiseen johtopäätökseen tulee suomalaisen hyvinvointipolitiikan ajankohtaista tilaa ja kehityssuuntaa seuratessa. Tarvitsemme hyvinvointipolitiikassa ihmisarvoa kunnioittavan, ihmisten elämää parantavan ja yhteiseen vastuuseen perustuvan ydintehtävän kirkastamista, siitä lähtevää hyvinvointipolitiikan tavoitteiden asettamista sekä niiden johtamista ja toteuttamista ohjaavaa eetosta.