Puhe

YM Aulikki Kananoja
Anja Mäntylän rahaston vuosiseminaari 11.5.2009 Seinäjoki

Sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan yhteys

 

Johdanto

Sosiaalityö ja sosiaalipolitiikka ovat alan ammattilaisille tuttuja käsitteitä. Sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan yhteyksiä ei ole kuitenkaan käsitelty kovinkaan paljon. Iän myötä historialliset kehityskulut alkavat kiinnostaa. Sen vuoksi esityksessäni on jonkin verran teemaan liittyvää historiallista tarkastelua. Varhaiset sosiaalipolitiikan kehittäjät ottivat kantaa sosiaalipolitiikan ja köyhäinhoidon/sosiaalihuollon suhteeseen (sosiaalityön käsite tuli yleisemmin käyttöön vasta 1950-luvulla.). Myös 60-luvun sosiaalipolitiikan visioija Pekka Kuusi käsitteli asiaa. Sen jälkeen keskustelua sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan suhteesta taikka niiden yhteyksistä ei ole minun havaintojeni mukaan juurikaan jatkettu.

Yritän esityksessäni tarkastella teemaa sekä käsitteellisesti että toiminnallisesti. Tärkeätä on korostaa, että kysymyksessä ei ole mikään ”virallinen tulkinta”, vaan enemmänkin pohtiva ajatuksenkulku. Toivon kuitenkin, että esitys antaa kuulijoille aineksia pohtia näiden kahden käsitteen ja kahden toimintamuodon keskinäisiä yhteyksiä oman ammatillisen kokemuksensa taustaa vasten.

 

Yhteinen käsite – ”sosiaalinen”

Sosiaalityötä ja sosiaalipolitiikkaa yhdistää sanayhdistelmän alkuosa – sosiaali- tai sosiaalinen. Löytyisikö yhteisestä käsitteestä aineksia myös toiminnallisen yhteyden analyysiin?

Sosiaalinen ei ole helppo käsite. Bruno Latour on teoksessaan Reassembling the Social (vapaasti suomennettuna Sosiaalisen uudelleen kokoaminen, 2005) kuvannut käsitteen kahta erilaista tulkintaa. Yhtäällä sosiaalinen ymmärretään muita ulottuvuuksia – kuten terveydellistä, tiedollista, juridista, taloudellista, psykologista yms. – yhteen liittäväksi ulottuvuudeksi ja toisaalta omaksi itsenäiseksi ulottuvuudekseen. Olennaista on se, että käsitteen erilaiset tulkinnat vaikuttavat sekä tieteellisen tutkimuksen orientaatioon että toiminnallisiin orientaatioihin.

Suomalaisen sosiaalipolitiikan Grand Old Man Eino Kuusi on analysoidessaan sosiaalipolitiikan käsitettä jo 1930-luvulla oivallisesti kuvannut käsitettä ”sosiaalinen” sen kielellisen alkuperän kautta  (Kuusi: Sosialipolitiikka I, 1931). Hän lähtee liikkeelle latinankielisistä käsitteistä socius = osaveli, toveri ja societas = kumppanuus, yhdyskunta. Sosiali (Kuusi kirjoitti sanan yhdellä a:lla) tarkoittaa siis Kuusen mukaan ”sellaista, joka koskee ihmisten elämistä toisiinsa liittyneenä yhdyskuntana” (s. 238). Kuusi jatkaa:

”Tähän sanaan liittyy tavallisesti ihmisten toinen toisestaan riippuvaisuuden ja keskinäisen tukemisen ja avunannon ajatus. Toisinaan käytetään kyllä sanaa ”sosialinen” merkitsemään vain yhteiskuntaa koskevaa, ilman siveellistä väritystä, ”individualisen” ja ”individualistisen” vastakohtana, jotka sanat merkitsevät yksilöllistä, yksilöä koskevaa, yksilön etua silmällä pitävää. ”Sosialinen” tässä merkityksessä on sama kuin yhteiskunnallinen, yhteiskunnan etua silmällä pitävä. Tavallisempaa on kuitenkin, että tähän sanaan liittyy se keskinäinen yhteistunnon, keskinäisen avunannon merkitys, joka juuri sanalla socius (=toveri) on.”

Kuusi varoittaa myös sekoittamasta käsitteitä ”sosialinen” ja ”sosialipolitiikka” ”sosialistiseen” tai ”sosialismiin” (s. 239).

Sosiaalityöllä ja sosiaalipolitiikalla on näin ollen yhteinen kielellinen alkuperä, joka antaa suuntaa myös toiminnalle ja työn sisällölle. Molemmat käsitteet ovat moniulotteisia. Jorma Sipilä on 1980- luvun lopussa todennut käsitettä ”sosiaalityö” käytettävän mm. seuraavissa merkityksissä (Sipilä 1989):

  • tieteen- ja oppiala
  • ammatillinen käytäntö
  • yhteiskunnallinen käytäntö
  • yhteiskunnan osajärjestelmä
  • hallinnollinen osajärjestelmä
  • liike
  • ideologia
  • ammatti.

Vaikka sosiaalityö-käsitteen käyttö on 1980-luvun jälkeen ainakin alan ja hallinnon piirissä selkiytynyt ja jäsentynyt, on mahdollista, että ns. suuren yleisön piirissä sosiaalityö ymmärretään edelleen hyvin monella tavalla, yhtäällä edellä kuvatun laajasti ja toisaalla myös ahtaasti, esim. vain taloudellisen tuen jakamisena.

Jos on sosiaalityö-käsitteellä monta tulkintaa, on monia lähestymistapoja ja käsityksiä myös sosiaalipolitiikasta. Professori Armas Nieminen määritteli 1950-luvulla käsitettä klassisessa teoksessaan Mitä on sosiaalipolitiikka? Hänen määrittelynsä lähtökohtana oli sosiaalipolitiikan tarkoitus, jonka pohjalla hän päätyi sen laajaan sisällölliseen kuvaukseen. Sisältö jäsennettiin järjestelmien kautta. Samaa sosiaalipolitiikan kuvaustapaa käytti sittemmin myös professori Heikki Waris omassa pitkään keskeisenä oppikirjana olleessa teoksessaan. Sosiaalipolitiikka-käsitteellä on kuitenkin muitakin sisältöjä kuin toimintajärjestelmä.

Sosiaalipolitiikka-käsite on aikojen kuluessa saanut eri sisältöjä riippuen sekä määrittelijästä että ajankohdasta.

  • Armas Nieminen (1955): Sosiaalipolitiikka käsittää pyrkimykset ja toimenpiteet, joiden tarkoituksena on kohtuulliseksi katsotun elintason, sosiaalisen turvallisuuden ja viihtyvyyden takaaminen eri yhteiskuntaryhmille, perheille ja yksilöille.
  • Jorma Sipilä (1970): Sosiaalipolitiikka on huono-osaisten suhteellisen aseman parantamista.
  • Pauli Niemelä (2000): …sosiaalipolitiikan perustavoitteena on hyvinvoinnin ja sosiaalisen turvallisuuden takaaminen sekä kansalaisten suojaaminen riskien varalta.
  • Juho Saari ( 2006): …sosiaalipolitiikalla tarkoitetaan resursseja kohdentavia järjestelmiä, joiden tavoitteena on vähentää sosiaalisten riskien vaikutusta kotitalouksien hyvinvointiin (resursseihin ja turvallisuuteen) resurssien uudelleenjaon yhteiskunnallisen sääntelyn avulla.

Pekka Kuusen teos 60-luvun sosiaalipolitiikka ymmärsi sosiaalipolitiikan laajana yhteiskuntapolitiikan osa-alueena, jonka tehtävänä oli edistää taloudellista kasvua ja näin ollen turvata kansakunnan elinvoima. Sosiaalipolitiikan tulevaa suuntaa Kuusi luonnosteli innostavalla tavalla ja sai sosiaalipolitiikan päättäjätkin näkemään toiminnan merkityksen uudella positiivisella tavalla.

Yhteenvedonomaisesti voidaan todeta, että sosiaalipolitiikalla voidaan ymmärtää:

  • poliittisin päätöksin ohjattua yhteiskunnallisten toimenpiteiden kokonaisuutta
  • hallinnollista sektoria (rinnasteisena terveyspolitiikkaan, koulutuspolitiikkaan jne.)
  • tieteen-/oppialaa

Nyttemmin yhä useammin puhutaan hyvinvointipolitiikasta, sosiaalipolitiikan sijasta. Hyvinvointipolitiikka tarkoittaa kuitenkin myös paljon laajempaa kokonaisuutta kuin sosiaalipolitiikka. Sen katsotaan kattavan myös terveyspolitiikan, koulutuspolitiikan, ympäristöpolitiikan ja kulttuuripolitiikan, kenties muitakin ihmisten hyvinvointia lisääviä toiminta-alueita.

Kunnallisen sosiaalipolitiikan käsite on osoittautunut tarpeelliseksi käsitteeksi erottamaan valtion toteuttamaa valtakunnallista sosiaalipolitiikkaa paikallisella, seudullisella ja alueellisella tasolla toteutuvasta ja kunnalliseen päätöksentekoon nojautuvasta sosiaalipolitiikasta. Kunnallisen sosiaalipolitiikan rooliin sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan yhteyksien tarkastelussa palaan uudelleen tuonnempana.

Sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan kehityshistoriasta – lyhyesti

Vaikka sosiaalityöllä ja sosiaalipolitiikalla on ainakin puoliksi yhteinen käsitteellinen tausta ja paljon myös yhteistä toiminnallista historiaa, on kuitenkin tärkeätä todeta, että sosiaalityön juuret – ihmisten yksilöllinen auttaminen sosiaalisissa vaikeuksissa – ovat vanhempia kuin sosiaalipolitiikka yhteiskunnallisena toimintajärjestelmänä. Tieteenalana kumpikin on varsin nuori, verrattuna moniin muihin tieteellisen tutkimuksen alueisiin.

Sosiaalityön juuret ovat yhtäällä kirkon, hyväntekeväisyysjärjestöjen ja myöhemmin paikallishallinnon – kuntien – toteuttamassa auttamistyössä, joka ammatillistui 1940-luvulla alkaneen sosiaalihuoltajakoulutuksen myötä.

Sosiaalipolitiikka-järjestelmän synty taas yhdistetään nimenomaan työväenkysymykseen, Otto von Bismarckin toteuttamaan sosiaalivakuutusjärjestelmään. Sosiaalipolitiikan toiminta-alue on sittemmin laajentunut kattamaan sosiaalivakuutuksen lisäksi erilaisia sosiaaliavustuksen muotoja – kuten lapsilisäjärjestelmä ja asumistuki. Myös sosiaalipalvelut ovat laajentuneet kokonaisia väestöryhmiä kattaviksi ja siten mittaviksi organisatorisiksi osiksi sosiaalipolitiikan kokonaisuutta.

Jotkut sosiaalipolitiikan varhaisten vaiheiden teoreetikot katsoivat että sosiaalipolitiikka on ensi sijaisesti yhteiskuntaluokkiin kohdistuvaa toimintaa, politiikkaa. Mm. edellä siteerattu Eino Kuusi toteaa seuraavaa:

”Sellaisena se (sosialipolitiikka), niin kuin sanottu, on valtioon ja yhteiskuntaan, niiden yleisiin oloihin ja yhteiskuntaluokkien yleiseen tilaan ja suhteisiin kohdistuvaa toimintaa. Tämän mukaan eivät kaikki toimenpiteet, joiden tarkoituksena on avun ja kohottamisen tarpeessa olevien henkilöiden auttaminen ja kohottaminen, ole politiikkaa, so. ei toiminta, joka kohdistuu vain yksityisiin henkilöihin…” ( s. 244)

Kuusi ei katsonut esimerkiksi yksityisluontoisen armeliaisuuden kuuluvan sosiaalipolitiikkaan, koska avun saajalla ei siihen ollut oikeutta eikä tämänlaatuisella suunnittelemattomalla toiminnalla voitu epäkohtia pysyvästi korjata. Kuitenkin hänen mukaansa ”armeliaisuustoiminnan järjestäminen koeteltujen periaatteiden mukaisesti on kyllä luettava sosiaalipolitiikan alaan kuuluvaksi”. Eino Kuuselle sosiaalipolitiikka edellytti siis sekä ihmisten oikeutta sen suomiin etuuksiin että suunnitelmallisuutta. Kuusi viittaa myös saksalaisiin teoreetikoihin, jotka eivät lukeneet köyhäinhoitoa sosiaalipolitiikan piiriin. Yksilöihin kohdistuvan ja luonteeltaan korjaavan köyhäinhoidon paikka olisi heidän (mm. Zwiedineck ja Wiese) mukaansa sosiaalietiikan, sosiaalisiveystunnon toimialaa, eikä yleisin piirtein toimivaa sosiaalipolitiikkaa, ”joka ei osaa käsitellä ihmisiä yksitellen”.

Noin kolme vuosikymmentä myöhemmin Eino Kuusen sukuun kuuluva Pekka Kuusi puolestaan katsoi, että sosiaalipolitiikka on pääsääntöisesti ryhmäkohtaista toimintaa ja ”ensimmältä saattaa näyttää jopa siltä kuin sosiaalihuolto ei kuuluisi sosiaalipolitiikan kuvaan lainkaan”. (Kuusi 1961) Kuusi katsoo sosiaalihuollon olevan ensi sijassa kuntien, ei valtion vastuun piiriin kuuluvaa toimintaa. Ryhmäkohtainen sosiaalipolitiikka ei hänen mukaansa poista yksilöllisen sosiaalihuollon tarvetta, hän ennustaa sen jopa laajenevan.

”Tämä kiihtyvävauhtinen, ankaran rationaalinen maailmamme on ehkä ’uusi, uljas maailma’ mutta se on myös epäinhimillinen ja pelottava maailma. Tarvitsemme yhä kipeämmin yksilökohtaisen huollon tarjoamia palveluksia, jotta pysyisimme kaikki tässä himoitsemassamme kasvukehityksessä mukana.” (Kuusi 1961)

Viime vuosina ei keskustelua sosiaalihuollon tai sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan suhteesta ole juurikaan käyty. Sosiaalihuolto on vähin erin vakiinnuttanut asemansa osana julkista sosiaalipolitiikkaa. Sosiaalityö taas on yksi sosiaalihuollon toteuttamisen muoto, mutta sosiaalityön tehtäväkenttä ulottuu muillekin yhteiskuntapolitiikan sektoreille.

 

Yhteinen  yhteiskunnallinen  tehtävä – missio?

Olisiko mahdollista tässä vaiheessa todeta, että sosiaalityöllä ja sosiaalipolitiikalla on yhteinen yhteiskunnallinen tehtävä, mutta niiden keinot tämän mission toteuttamiseen ovat erilaiset?

Sosiaalipolitiikan yhteiskunnallisen tehtävän määrittely on muuttunut ajan mukana. Armas Niemisen klassinen määrittely sopii nykyiseenkin aikaan. Jorma Sipilän huono-osaisten suhteellisen aseman parantamiseen tähtäävä sosiaalipolitiikka on saanut tehdä tilaa universaalille sosiaalipolitiikalle, joka kohdistuu koko väestöön. Sosiaalinen turvallisuus ja sosiaalisten riskien ehkäisy taikka niiden aiheuttamien vaikeuksien vähentäminen ovat kyllä mukana uusimmissakin määritelmissä. Näyttää siltä, että sosiaalipolitiikan yhteiskunnallinen tehtävä määrittyy edelleen väestö- ja väestöryhmätasoisesti ja jäsentyy aikaisempaa selkeämmin sosiaalisten riskien kautta: joko niiden ehkäisemisenä taikka niiden aiheuttamien ongelmien vähentämisenä. Turvallisuuden käsite kulkee edelleen mukana sosiaalipolitiikan tehtävän määrittelyssä.

Sosiaalityön tehtävän määrittelyssä korostuu paitsi yleinen hyvinvoinnin lisääminen myös sosiaalinen muutos yksilöiden, perheiden ja ryhmien elämäntilanteessa. Sosiaalityön määrittelyissä esiintyy myös vaikuttaminen puutteellisiin sosiaalisiin oloihin, josta syntyy silta sosiaalipolitiikan tehtäviin.

Yleisellä tasolla hyvinvoinnin edistäminen näyttäisi soveltuvan molempien yhteiskunnalliseksi tehtäväksi. Tämä on kuitenkin kovin laaja tehtävän määrittely ja voisi sopia monen muunkin julkisen toiminnan tehtäväksi. Yleistä tehtävää konkretisoivia, ja molempiin instituutioihin sovellettavia tehtäviä ovat myös sosiaalisten riskien ehkäisy, niiden aiheuttaminen vaikeuksien vähentäminen ja sosiaalisen turvallisuuden varmistaminen. Kaikki sosiaaliset ongelmat eivät kuitenkaan ole tyhjentävästi selitettävissä riskien tai turvattomuuden kautta. Näyttää siis siltä, että yhteisen tehtävän ohella kummallakin tässä käsiteltävällä toiminnalla on lisäksi vain sille ominaisia yhteiskunnallisia tehtäviä. Sosiaalipolitiikalle ne määrittyvät väestö- ja väestöryhmätasoisina järjestelminä, sosiaalityölle yksilö-, perhe- ja yhteisötasoisesti, ihmisten väliseen yhteistyöhön perustuvana työskentelynä.

 

Näkökulmia sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan suhteeseen

Edellä olevan käsitteellisen osan jälkeen on tarpeen siirtyä sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan yhteyksien ja niiden erilaisten variaatioiden tarkempaan kuvaamiseen. Sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan suhteesta voidaan käytännön kokemustakin hyödyntäen esittää erilaisia mahdollisia vaihtoehtoja:

  1. Sosiaalipolitiikka sosiaalityön poliittisena ja hallinnollisena kehyksenä
  2. Sosiaalityö sosiaalipolitiikan toteuttamisen instrumenttina
  3. Sosiaalipoliittiset etuudet ja palvelut sosiaalityön instrumenttina, sosiaalityö sosiaalipolitiikan palautejärjestelmänä
  4. Sosiaalityö ja sosiaalipolitiikka vuorovaikutteisessa suhteessa toimivina  instituutioina
  5. Sosiaalityö ja sosiaalipolitiikka omina tieteen- ja oppialoinaan

Tarkastelen seuraavassa edellä esitettyjä sosiaalityö–sosiaalipolitiikka-suhteen variaatioita hieman yksityiskohtaisemmin.

 

Sosiaalipolitiikka sosiaalityön poliittisena ja hallinnollisena kehyksenä

Suuri osa suomalaista sosiaalityötä toteutuu kunnallisen sosiaalihuollon piirissä. Jos ollaan yhtä mieltä siitä, että sosiaalihuolto on osa sosiaalipolitiikkaa, silloin sosiaalipolitiikka voidaan ymmärtää sosiaalityön poliittiseksi ja hallinnolliseksi kehykseksi.

Suhteen määrittelyn edellä kuvatulla tavalla tekee ongelmalliseksi se, että sosiaalialan ammatillista työtä tehdään monen muunkin yhteiskunnallisen toimintasektorin kuin sosiaalipoliittisen järjestelmän piirissä. Terveydenhuollossa, koulussa, poliisitoimessa, kriminaalihuollossa ja muuallakin julkisen hallinnon piirissä tarvitaan ja toteutetaan sosiaalialan ammatillista työtä. Lisäksi on olemassa yksityisiä sosiaalityön ammatinharjoittajia. Sosiaalityö ei siis kokonaan ”uppoa” sosiaalipolitiikan sisään.

Toinen ongelma tämänlaatuisesta suhteen määrittelystä seuraa sosiaalipolitiikan suunnan ja rakenteiden poliittisesta ulottuvuudesta. Erilaisilla poliittisilla ideologioilla voi olla erilainen käsitys siitä, mikä on tavoiteltavaa ja hyvää sosiaalipolitiikkaa. Sosiaaliala ammatillisena instituutiona määrittelee oman yhteiskunnallisen missionsa ammatin yhteiskunnallisesta tehtävästä, sen historiasta ja moraalisesta koodistosta käsin. Sosiaalityö ei voi kytkeä omaa työtään vain tiettyyn poliittiseen suuntaukseen. – Maailmassa on monia yhteiskuntia, joissa sosiaalityö omasta moraalisesta tehtävästään käsin joutuu työskentelemään vallitsevaa poliittista linjaa kritisoiden ja sen ”oppositiona”. Missä tahansa saattaa poliittisten päätösten seurauksena syntyä tilanteita, joissa sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan keskeiset tavoitteet tai painopisteet eroavat toisistaan merkittävästi.

Sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan suhdetta ei käsitykseni mukaan ole relevanttia jäsentää siten, että sosiaalityö ymmärretään sosiaalipoliittisen järjestelmän ja sen hallinnon kehyksestä käsin määräytyvänä ammatillisena työnä. Tähän sisältyy hierarkkinen asetelma näiden instituutioiden välillä. Tämä ei tänä päivänä näytä perustellulta. Ehkäpä vanhat klassikot olivat oikeassa siinä, että kysymys on eri ulottuvuuksilla toimivista instituutioista? Sosiaalityö ei sijoitu vain sosiaalipolitiikan sisään sen yhdeksi osaseksi.

 

Sosiaalityö sosiaalipolitiikan toteuttamisen instrumenttina

Sosiaalityön koulutuskomitea, joka työskenteli 1970-luvulla ja teki mittavan työn sosiaalityön yhteiskunnallisen paikan, sen sisällön määrittelemiseksi ja koulutuksen suunnittelemiseksi, piti sosiaalityötä yhteiskuntapolitiikan toteuttamisen välineenä. (Komiteanmietintö 1972: A7, s. 9) Yhteiskuntapolitiikan komitea ymmärsi laajasti talouspolitiikan, sosiaalipolitiikan ja kulttuuripolitiikan kokonaisuutena. Näiden alalajeja oli yhteensä yhdeksän aina alue-, asunto- ja alkoholipolitiikasta terveydenhuolto-, työ- ja kriminaalipolitiikkaan. Sosiaaliturvapolitiikka oli yksi alalaji.

Edellä kuvattujen toimintapolitiikkojen toteuttamiseksi komitea määritteli yhteensä viisi yhteiskuntapolitiikan menetelmää:

  • suojelu (esim.työntekijäin suojelu)
  • sopeuttaminen (esim. työnvälitys työmarkkinoiden sopeuttamisena)
  • sovittelu (esim. työriitojen sovittelu)
  • tulonsiirto (esim.sosiaaliavustukset)
  • sosiaalityö ja sosiaalityöntekijäin antamat palvelut. (em. s. 10)

Edellä kuvattua jäsentelyä ei ole kuitenkaan omaksuttu alan yleiseen käyttöön. Sen sijaan 1970- ja 1980-luvun taitteessa sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuusjärjestelmää uudistettaessa ja sosiaalihuoltolakia laadittaessa sosiaalityö sijoitettiin yhdeksi sosiaalipalvelujen toteuttamisen muodoksi. Perusteluna silloisissa olosuhteissa oli sosiaalityön saaminen sosiaalihuollon yleisen valtionavustuksen piiriin, joka määrittyi sosiaalipalvelujen kautta. Alan edustajat ovat useasti tätä jäsentelyä kritisoineet, koska on syntynyt käsitys, että myös sosiaalityön sisällön määrittely tulisi ottaa lakitekstistä. – Määrittely sosiaalipalveluksi täytti silloisen tehtävän valtionosuuden saamiseksi. Sen sijaan käsitys ammatillisen työn sisällön määrittelystä lakitekstin pohjalla ansaitsee kritiikkiä. Ammatin sisällön määrittelyn tulisi pohjautua ammatilliseen kirjallisuuteen ja ammatin yleisesti hyväksyttyihin toimintaperiaatteisiin. Ammatillinen käytäntö tulisi oppia ja omaksua koulutusprosessin yhteydessä, toivottavasti seniorityöntekijän ohjauksessa. Eivät opettajat, lääkärit, psykologit tai juristit määrittele työnsä sisältöä lainsäädännössä, vaan professionaalisen kirjallisuuden, tieteellisen työn, ammatin historian ja sen hyväksyttyjen käytäntöjen pohjalla.

Hieman yli 30 vuotta sitten sosiaalityön koulutusta käsitellyt keskeinen komitea siis totesi, että maamme ”hallinnollisten ja lainsäädännöllisten olojen vuoksi sosiaalityö on organisaatio- ja toimenpidekeskeistä”. Tämä käsitys on vaikuttanut pitkään sosiaalityön käytäntöön. Omasta ammatillisesta kokemushistoriasta voin tunnistaa monia tilanteita, joissa sosiaalityöntekijät määrittelivät omaa työtään nimenomaan organisaatiosta ja hallinnosta käsin. 1980-luvun loppupuolella Helsingin sosiaalivirastossa toteutimme yhdessä Helsingin yliopiston kanssa tutkimushanketta Käytännön sosiaalityö tiedontuottajana. Hankkeessa luotiin kuusi tutkija-sosiaalityöntekijän tehtävää, joiden puitteissa oli tarkoitus selvittää minkälaista tietoa helsinkiläisten ihmisten elämäntilanteista sosiaalityö tuottaa. Kohderyhmänä oli yhteensä 28 erityisesti toimeentulotuen ja lastensuojelun asiakkaina olevaa lapsiperhettä, jotka olivat lupautuneet tutkimusprojektin osallisiksi. Elämäntilannetietoa pidettiin tärkeänä muun muassa siksi, että toimintaa voitaisiin kehittää vastaamaan mahdollisimman hyvin palveluja tarvitsevien asukkaiden tarpeita ja elämäntilanteita. Varsin pian osoittautui, että sosiaalityöntekijöiden työorientaatio oli niin vahvasti sidottu etuuksien ja toimenpiteiden myöntämiseen, että osaamista ihmisten elämäntilanteiden laaja-alaisempaan kartoitukseen ei ollut. Sosiaalityöntekijät mielsivät itsensä pelkästään sosiaalipolitiikan instrumenteiksi, eivät ensi sijassa sosiaalityön ammatillisen orientaation toteuttajiksi. – Kun edellä mainitut tutkija-sosiaalityöntekijät sitten loivat uudenlaisen identiteetin tutkija-sosiaalityöntekijöinä, alkoivat asiakkaat (jotka olivat siis samojen sosiaalityöntekijöiden aikaisempia, usein monivuotisia asiakkaita) kertoa elämästään ja vaikeuksistaan tyystin toisenlaisella tavalla. Monet asiakkaat kiinnostuivat vahvasti uudenlaisesta yhteistyöstä sosiaalityöntekijänsä kanssa, kun tutkiva ote avasi heille itselleenkin omaa elämää uudesta näkökulmasta.

Sosiaalityön koulutuskomitean käsitys vastasi varmaankin hyvin senaikaista käsitystä. Yli 30 vuoden kuluessa on kuitenkin tapahtunut sellaista kulttuurista ja yhteiskunnallista muutosta ja sosiaalialan sisäistä kehitystä, että sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan (yhteiskuntapolitiikan) suhteen määrittely tämän vaihtoehdon – sosiaalityö sosiaalipolitiikan menetelmänä ja välineenä – mukaisesti ei tunnu enää ajanmukaiselta. Yhteiskuntakehitys on haastanut jäykät hierarkkiset rakenteet ja sosiaalialan ammatit ovat emansipoituneet pelkästä välineen asemasta autonomisemmiksi toimijoiksi. Myös kokemukset uudenlaisista käytännöistä ovat tuoneet sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan yhteyksiin uusia näkökulmia. Suhdetta ei enää ole perusteltua tarkastella hierarkkisena suhteena, jossa toinen osapuoli määrittelee tavoitteet ja toinen on pelkästään toteuttajan roolissa.

Myös sosiaalityön instrumentti-roolin yhteydessä vaikuttaa sosiaalipolitiikan ”poliittisuudesta” aiheutuva sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan välinen jännite, jota kuvasin edellä. Jos sosiaalipolitiikan poliittinen suunta ei vastaa sosiaalityön omaa käsitystä yhteiskunnallisesta tehtävästään, moraalistaan ja etiikastaan, voi ammatin arvojen ja käytäntöä ohjaavien linjausten välille syntyä vaikeasti työstettäviä ristiriitoja.

 

Sosiaalipoliittiset etuudet ja palvelut sosiaalityön välineinä

Sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan edellä kuvattu suhteen variaatio voidaan kääntää myös päälaelleen ja nähdä sosiaalipolitiikka sosiaalityöntekijän käyttämäksi instrumentiksi. Kun 1960- ja 1970-luvun taitteessa opiskelin sosiaalityötä Yhdysvalloissa, oli koulutusohjelman yläkäsite ”sosiaalityö” ja erilaiset sosiaalipoliittiset toimet käsitettiin nimenomaan sosiaalityön välineiksi. Tässä tietysti vaikutti kyseisen yhteiskunnan toisenlainen sosiaalipoliittinen ajattelu ja suomalaista yhteiskuntaa huomattavasti heiveröisemmät sosiaalipoliittiset rakenteet.

Sosiaalityön kansainvälisen järjestön (International Federation of Social Workers) sosiaalityön tehtävän määrittely on sukua käsitykselle sosiaalipolitiikasta sosiaalityön instrumenttina. (Talentia 2005: Arvot, arki, elämä, etiikka). Sen mukaan:

”Sosiaalialan työn tavoitteena on ihmisten hyvinvoinnin lisääminen.

Keinoina ovat tätä tukevan muutoksen, ihmissuhdeongelmien ratkaisujen ja itsenäisen elämänhallinnan edistäminen.

Työn kohteena on vuorovaikutus ihmisen ja hänen ympäristönsä välillä

Välineenä käytetään sosiaali- ja käyttäytymisteoreettista sekä yhteiskunnan järjestelmiä koskevaa tietoa ja sen soveltamiseen tarvittavaa taitoa.

Sosiaalialan työ perustuu ihmisoikeuksien ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden periaatteisiin, jotka on kirjattu kansainvälisiin yleissopimuksiin.”

Olennaista sosiaalityön periaatteista ja ammatillisista käytännöistä orientoituvassa työssä on ihmisten elämäntilanteiden ja sosiaalityöntekijä–asiakas-suhteen keskeinen asema työn lähtökohtana, kuten edellä olevasta kansainvälisestä määritelmästäkin näkyy. Sosiaalipolitiikka etuuksineen ja toimenpiteineen on ikään kuin sosiaalityöntekijän selkärepussa tarvittavien auttamisvälineiden ”varastona”, mutta se ei asetu asiakkaan ja työntekijän väliin etäisyyttä luovaksi tai organisaationäkökulmaa korostavaksi tekijäksi. Näin ymmärretty sosiaalityön orientaatio ei kapeuta sosiaalityöntekijän näkökulmaa vain sen määrittelyyn, onko asiakkaalla oikeutta tai työntekijällä velvoitetta toimenpiteisiin, vaan mahdollistaa yhteisen työskentelyn toiminnan perustarkoituksesta ja asiakkaan elämäntilanteen parantamisesta käsin. Aina ei sosiaalityöntekijällä ole käytössään välineitä elämäntilanteen kokonaisuuden korjaamiseen, jos sellaiseen on aihetta. Tällöin tarvitaan verkottumista, tiimimäistä työotetta, jossa asiakasta ei vain ”ohjata muualle”, vaan haetaan kumppaneita laajemman auttamisen toteuttamiseen.

Ihmisten elämäntilanteita lähtökohtana pitävä työorientaatio tuottaa kokemusta siitä, millä tavoin ryhmäkohtaiset ja standardituotteisiin perustuvat sosiaalipoliittiset toimet vastaavat ihmisten todellisia elämäntilanteita. Lainsäädännön soveltamisen ongelmista ja soveltamistyön osaamisesta on tätä kautta mahdollista saada ensiarvoista kokemusta. Suomalaisen sosiaalialan lainsäädännön ongelmahan ei ole niinkään lainsäädännön sisältö, vaan riittämätön ymmärrys sen suhteen, miten paljon osaamista ja aikaa tarvitaan siihen, että lakien tekstit saadaan muuntumaan käytännöiksi. Laithan eivät muutu ihmisten elämää parantavaksi toiminnaksi itsestään, vaan usein siihen tarvitaan sekä lainsäädännön ydintarkoituksen – ei siis vain sen kirjaimen – hyvää ymmärrystä että niiden olosuhteiden perusteellista tuntemusta, joissa lainsäädäntöä toteutetaan. Ihmisten elämäntilanteiden laaja kirjo merkitsee sitä, että lainsäädännön soveltaminenkaan ei voi olla standardimaista. Lakien ja muiden valtakunnallisten säännösten soveltamismuotojen työstäminen vaatii pitkää prosessia uusien käytäntöjen rakentamiseksi ja omaksumiseksi – ja usein myös aikaisempien käytäntöjen pois oppimiseksi. Samalla tavalla kuin asiakkaat joutuvat tekemään paljon työtä oman elämäntilanteensa muutoksessa – silloinkin kun tukena on asiantunteva ammatillinen apu – joutuvat sosiaalialan ammattilaiset tekemään paljon työtä omien käytäntöjensä uudistamiseksi. Prosessit eivät etene elegantisti tavoite–keinot-akselilla. Ne ovat monipolvisia, moniulotteisia ja vaativat pitkäjänteistä uudistusotetta niin organisaatioiden johdolta, lähiesimiehiltä kuin työntekijöiltäkin.

Sosiaalipolitiikkaa välineenä käyttävän sosiaalityön orientaation ongelmana voi olla professionaalinen elitismi, jos kaikkia tilanteita tarkastellaan ammatillisten käytäntöjen – professionaalisten silmälasien – läpi. Mikäli käytäntöihin ei ole kytketty asiakkaiden elämäntilanteiden ja tarpeiden laajempia analyysejä ja arviointeja, saatetaan päätyä tilanteeseen, jossa kokonaisten ryhmien ongelmia ja sosiaalipolitiikan järjestelmätason puutteita lähestytään yksilökohtaisin työvälinein. Kaadetaan metsää kynsiviilalla! On peräti inhimillistä, että tiivis työskentely yksilöiden ja perheiden kanssa imee työntekijän huomion ja energian siinä määrin, että laajempiin tarkastelukulmiin ei huomiota riitä. Minusta tämäkin täytyy hyväksyä. Olennaista on se, onko koko organisaation tasolla mekanismia, jonka avulla ihmisten elämäntilanteista saatava tieto kootaan, analysoidaan, arvioidaan ja raportoidaan laajempien, joko ryhmäkohtaisten tai organisatoristen uudistusten käyttöön.

Tässä yhteydessä on tärkeä todeta, että ihmisten elämäntilanteista lähtevä, yksilölliset olosuhteet ja kunkin ihmisen tai perheen ainutlaatuiset piirteet huomioon ottava ammatillinen työ ei ole samaa kuin ihmisten syyttäminen omista ongelmistaan, ongelmien psykologisointi tai individualisointi. Tavan takaa suomalaisessakin keskustelussa – jopa sosiaalialan omassa piirissä – saatetaan ihmisiä yksilöllisesti lähestyvä työote ymmärtää yksilöiden syyttämiseksi ongelmistaan. Tämä on omituinen väärinkäsitys! Yksilöllisen työskentelyn vastakohta on standardimainen työote, jossa ihmisten tilanteet tai ongelmat pyritään keskimääräistämään samanlaisiksi, jotta niihin voidaan vastata standardimaisella tavalla. Oman käsitykseni mukaan standardimaisen työskentelyn uhka on suurempi siellä, missä sosiaalityö nähdään sosiaalipolitiikan instrumentiksi. Ihmisten tarpeet yritetään tulkita yhteiskunnan tukijärjestelmien käsittein ja määrittelyin, ei ihmisten elämäntilanteista ja kokemushistoriasta nousevin käsittein.

Ihmisiä ja heidän elämäntilanteitaan yksilöllisesti lähestyvässä työotteessa saatetaan työskennellä yhtä hyvin ongelmien yhteiskunnallisten, taloudellisten, yhteisöllisten, perhetaustojen, elämänkohtaloiden kuin ihmisen oman toimintaotteen kanssa. Yksilöllisyys ei siten tarkoita keskittymistä yksilön toimintatapaan tai piirteisiin, vaan kunkin ihmisen sen hetkisen elämän tilanteen, elämänhistorian ja kokemushistorian ainutlaatuisuuden kunnioittamista. Oma kokemukseni on, että monet sosiaalialan palveluja käyttävät kokevat nimenomaan standardimaisen kohtelun välinpitämättömyytenä ja kiinnostuksen puutteena asiakkaan olevan ihmisen ainutlaatuiseen tilanteeseen.

Silloin kun tilanteeseen sisältyy yhteiskuntatason tekijöistä johtuvia vaikeuksia, on tärkeä pitää mielessä ja tehdä selväksi asiakkaille että vaikeuksien helpottaminen ei onnistu kädenkäänteessä. Yhteiskunnallisten ongelmien toteamisesta on usein vuosien, jopa vuosikymmenten matka niiden korjaamiseen. Asiakasta ei voida kuitenkaan jättää vaille apua näissäkään vaiheissa. Eikä yhteisökohtaisten tai perheiden vaikeuksienkaan helpottaminen tapahdu kädenkäänteessä. On asiakasta kohtaan rehellistä tuoda esiin myös niitä ajallisia ja voimavaroihin liittyviä realiteetteja, joiden puitteissa auttaminen tapahtuu. Tämä ei tarkoita sitä, että ammattilainen ei pidä yhteiskuntatason taikka muutoin rakenteellisia uudistuksia tarpeellisena. Yksittäinen työntekijä ja organisaatio voivat mm. sosiaalisen raportoinnin keinoin viedä viestiä sosiaalipolitiikan katvealueista tai sen vaikutusten puutteesta eteenpäin niin paikallistason päättäjille kuin ylemmän tason viranomaisille.

Sosiaalityö voi toimia sosiaalipoliittisten toimien palautejärjestelmänä, jos se systemaattisesti seuraa ja arvioi sitä, miten ihmisten elämäntilanteet elävässä elämässä muuttuvat sosiaalipoliittisen järjestelmän seurauksena. Tämä edellyttää systemaattisen sosiaalisen raportointijärjestelmän ja arviointikehikon kehittämistä. Asiakkaiden ja toimenpiteiden määriä kuvaavat tilastot eivät juurikaan kerro toiminnan vaikutuksista, eivät myöskään kustannustilastot.

 

Sosiaalityö ja sosiaalipolitiikka vuorovaikutteisessa suhteessa toimivina instituutioina

Edellä olevan perusteella voidaan tehdä johtopäätös, että sosiaalityötä ja sosiaalipolitiikkaa yhdistää yhteinen päämäärä, mutta ne ovat toimintatavoiltaan ja menetelmiltään erilaisia yhteiskuntapoliittisia instituutioita. Sosiaalityön kehitys on tehnyt siitä aikaisempaa itsenäisemmän instituution eikä sen suhde sosiaalipolitiikkaan ole itsestään selvästi alisteinen. Yhteenvetona voisi todeta, että sosiaalipolitiikka lähestyy kohteenaan olevia kysymyksiä ryhmäkohtaisesti (kuten Pekka Kuusikin aikanaan sitä kuvasi) ja keskivertoihin perustuen, kun taas sosiaalityö lähestyy kohteenaan olevia kysymyksiä niiden yksilöllisyyden ja ainutlaatuisuuden kautta.

Ryhmäkohtainen lähestymistapa edellyttää, että toimenpiteet standardisoidaan keskimääräistä tarvetta vastaaviksi. Suuria väestömääriä on vaikea, ellei suorastaan mahdotonta tukea yksilöllisesti räätälöidyin toimenpitein. Sosiaalityön piiriin puolestaan tulevat sellaiset tarpeet, kysymykset ja elämäntilanteet, joita on vaikea standardisoida. Pelkistäen voi myös todeta, että ryhmäkohtaisia sosiaalipoliittisia etuuksia ja palveluja voidaan ”antaa” ilman, että tuen kohde itse on aktiivisesti vaikuttamassa oman tilanteensa muutokseen. Rahaa voidaan lähettää tilille yksisuuntaisesti. Sosiaalityössä taas aina on kysymys siitä, että ammattilainen ja asiakas työskentelevät yhdessä eikä sosiaalista muutostyötä voida ”antaa”.

Sosiaalityö kohtaa arkityössään sen maaston, jossa sosiaalipoliittisia toimenpiteitä toteutetaan. Kun käsitteeseen ”sosiaalinen” sisältyy lähtökohtaisesti eri toimijoiden suhde, on etuuksien/palvelujen ja niiden toteuttamismaaston suhde myös olennainen osa sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön yhteisen tarkoituksen toteuttamista. Tämän suhteen tunteminen ja sen risteyskohdassa toimiminen antaa sosiaalityölle ainutlaatuista ammatillista kokemusta.

Sosiaalipolitiikka ja sosiaalityö tarvitsevat toisiaan eroistaan huolimatta tai kenties juuri niiden vuoksi. Sosiaalipoliittisten tukijärjestelmien ryhmäkohtaiset etuudet ja palvelut ovat suurelle osalle kansalaisia riittävä tuki erilaisissa riski- ja elämän muutostilanteissa. On turhaa ja epätaloudellista antaa räätälöityä tukea silloin, kun tilanne paranee keskimääräisin toimenpitein. Elämäntilanteiden suuren variaation ja ihmiselämän luonteen vuoksi on kuitenkin selvää, että kaikkiin psykososiaalisiin tai taloudellisiin vaikeuksiin ei voida vastata keskimääräisin, standardoiduin toimin. Aina ei myöskään ongelmallista tilannetta voida muuttaa paremmaksi vain järjestelmälähtöisin lähestymistavoin, vaan tarvitaan hyvää perehtymistä apua tarvitsevan ihmisen elämäntilanteeseen, kokemushistoriaan, käytettävissä oleviin omiin ja lähiyhteisön voimavaroihin ja ennen kaikkea ihmisen omia toimintaedellytyksiä vahvistavaa yhteistyösuhdetta ammattilaisen kanssa.

Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön vuorovaikutukseen tulisi säännönmukaisesti kuulua molemminpuolinen palautejärjestelmä. Sosiaalityöhön kertyy paljon tietoa siitä, mitkä ovat ihmisten kokemusten perusteella sosiaalipoliittisten järjestelmien kipukohtia. Näistä on olemassa mm. Anna Metterin laatimia hyviä raportteja. Toisaalta sosiaalipoliittisten järjestelmien piiriin saattaa kertyä tietoa siitä, minkälaisissa kysymyksissä standarditoimet eivät ole perusteltuja tai riittäviä ja milloin niitä täydentämään tai niiden sijasta sosiaalialan ammattilaisten yksilöllinen, räätälöity työskentely olisi tarpeen.

Kaipaan tähän vuorovaikutukseen sellaista sosiaalista raportointijärjestelmää, joka ei ole pelkästään kyselyihin tai tilastoihin pohjautuvaa, vaan joka kokoaa, analysoi ja jäsentää niitä kokemuksia, joita käytännön työssä tulee vastaan – kummassakin instituutiossa. Sosiaaliseen raportointiin liittyvää kehitystyötä on tehty mm. Helsingin yliopiston ja Helsingin kaupungin yhteisessä Heikki Waris -instituutissa.

 

Sosiaalipolitiikka ja sosiaalityö tieteen- ja oppialana

Sosiaalipolitiikka tieteenalana on yhteiskuntatieteidenkin piirissä verrattain nuori. Ensimmäinen professuuri Helsingin yliopistoon perustettiin 1940-luvulla. Sen sisältöön liittyviä kysymyksiä oli luonnollisesti käsitelty aikaisemminkin mm. kansantaloustieteen ja muiden yhteiskuntatieteiden piirissä. Ensimmäinen alan professori oli tehnyt väitöskirjansa historian alalta. Sosiaalipolitiikkaa omana tieteenalana ei esiinny läheskään kaikissa maissa, vaan sen alaan kuuluvia kysymyksiä käsitellään sosiologian, kansantaloustieteen yms. tieteenalojen sisällä.

Sosiaalityö tieteen- ja oppialana on Suomessa kehittynyt sosiaalipolitiikan sisällä. Tämä historiallinen kytkös on pitkään vaikuttanut sosiaalityön tutkimukseen ja opetukseen. Muitakin variaatioita maailmalla esiintyy. Ruotsissa esimerkiksi osa alan professoreista tulee psykologian piiristä. Maissa, joissa sosiaalityötä ei opeteta yliopistoissa, sosiaalityön tieteellinen tutkimus on vähäistä ja tapahtuu usein muiden tieteenalojen sisällä. Yhdysvalloissa sosiaalityön tutkimus ja opetus on noussut sosiaalityön omasta piiristä. Sen sisällä tapahtuu kuitenkin myös selkeästi sosiaalipoliittiseksi katsottavaa tutkimusta.

Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön monensuuntaiset yhteydet ovat siis tunnistettavissa myös tieteellisen tutkimuksen ja opetuksen piirissä. Yhtä, kansainvälisesti yleisesti toteutettavaa kahden instituution suhteen muotoa ei siis voida osoittaa.

 

Kunnallinen sosiaalipolitiikka  sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan risteyskohtana

Käytännön kokemus sosiaalijohtajana nosti vähin erin ja väistämättä esiin kysymyksen, onko kuntien toiminta sosiaalialalla vain valtiollisen sosiaalipolitiikan toteuttamista paikallistasolla (taikka seudulla tai alueella), jonkinlainen valtakunnallisen sosiaalipolitiikan mini-versio. Valtiollinen lainsäädäntö – perustuslaki, sosiaalihuoltolaki, lukemattomat erityislait – määrittelee pitkälle sekä kuntien tehtäviä mm. palvelujen järjestämisessä että yksilöiden oikeuksia etuuksiin ja palveluihin, samoin kuin yksilöiden oikeusturvaa. Silti paikallistasolta katsoen kuntien rooli sosiaalipoliittisena toimijana ei tyhjentävästi selity vain lakisääteisten velvoitteiden toteuttamisella. Lisäksi oman värinsä tuo kuvaan varsin vähän pohdittu kahden poliittisen demokratian – valtiollisen demokratian ja paikallisen demokratian (kunnallisen itsehallinnon) – jännitteinen suhde nimenomaan kansalaisten hyvinvoinnin edistämisessä. Tämä ei kuitenkaan ole vain suomalainen ilmiö, vaan paikallishallinnon ja keskushallinnon välinen jännite on kansainvälinen ilmiö, kuten mm. Teppo Kröger on väitöskirjassaan (1997) kuvannut.

Kunnallisen sosiaalipolitiikan erityispiirre sosiaalipoliittisena toimintana nousee monista tekijöistä.

  1. Kuntalain mukaan kunnan tehtävänä on mm. kunnan väestön hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen edistäminen. Tehtäviin kuuluu myös asukkaiden osallisuuden vahvistaminen. Tästä seuraa, että kunnan ensisijainen velvollisuus on toimia oman kunnan asukkaiden hyväksi. Tämä tarkoittaa, että kunnallisen sosiaalipolitiikan lähtökohtana ovat kunkin kunnan väestön piirteet, kunnan elinolot, tarpeet ja voimavarat. Näiden mukaan kunnallinen sosiaalipolitiikka on räätälöitävä, eikä jonkin keskivertokunnan mukaisesti. Näiden mukaisesti muotoutuvat myös kunnan omat tavoitteet, strategiat ja elinvoiman edellytykset. Lainsäädännön määrittelemät palvelut ja etuudet ovat tästä lähtökohdasta kunnallisen sosiaalipolitiikan instrumentteja.
  2. Kunnan väestön hyvinvoinnin edistäminen edellyttää paljon muutakin kuin lakisääteisiä palveluja. Kunnallinen sosiaalipolitiikka lähestyy hyvinvoinnin edistämistä laaja-alaisen yhteistyön kautta. Sosiaalihuollon yhteistyö terveydenhuollon, asumisen, opetuksen, kulttuurin, yhdyskuntasuunnittelun, liikenteen ja liikunnan sekä yksityisen elinkeinoelämän kanssa on tarpeen, jos halutaan saada aikaan kansalaisten hyvinvoinnissa näkyviä vaikutuksia.
  3. Asukkaiden osallisuuden ja sen edellytysten edistäminen on kuntalaissa säädetty kunnan lakisääteiseksi tehtäväksi. Tähän liittyy yhteistyö kansalaisyhteiskunnan, asukasyhteisöjen, järjestöjen ja erilaisten kansalaisliikkeiden kanssa. Laki edellyttää myös väyliä ja konkreettisia toimintamuotoja palveluja käyttävien kuntalaisten osallisuuden lisäämiseen. Tässä sosiaalityön ihmistyön ja vuorovaikutuksen osaaminen sekä erilaiset yhteisösosiaalityön muodot ovat hyödyllisiä taitoja.
  4. Perinteisten sosiaalipalvelujenkin toteuttamisessa valtion ja kuntien roolit ovat erilaiset. Valtion sosiaalipolitiikan instrumentteja ovat lainsäädäntö, toiminnan ohjaus ja valvonta sekä valtionavustukset. Kuntien instrumentteja ovat lainsäädännön soveltamisen ammatillinen osaaminen, lainsäädännön toteutusmaaston – väestön elämäntilanteiden ja paikallisten olosuhteiden – tuntemus, eri sektoreiden yhteistyön osaaminen ja taito olla yhteistyössä ihmisten ja yhteisöjen kanssa, kansalaisten osallisuuden vahvistamisen ja ylläpitämisen osaaminen. Tietenkään kaikkia näitä ei toteuteta kaikissa kunnissa eikä kaikkialla yhtä suurella taidolla. Ne ovat kuitenkin niitä taitoja ja välineitä, jotka ovat välttämättömiä, jos vakavasti haluamme toimia kunnan väestön hyvinvoinnin lisäämiseksi. Tässä yhteydessä haluan erityisesti korostaa lainsäädännön soveltamisen osaamista yksilöllisissä tilanteissa. Se on kunnallisen sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön välttämätön osaamisen alue. Lakeja säädettäessä harvoin ymmärretään, miten paljon osaamista lakien perimmäisen tarkoituksen ja tavoitteiden vieminen paikallisiin elinolosuhteisiin, kuntien vakiintuneisiin käytäntöihin ja ihmisten ainutlaatuisiin elämäntilanteisiin edellyttää. Ehkä me alan ammattilaisetkaan emme ole riittävästi korostaneet sitä, miten paljon aikaa ja uusia käytäntöjä saattaa vähäiseltäkin näyttävä lainsäädännön muutos edellyttää.
  5. Sosiaalipoliittisten toimien ja sosiaalityön myönteiset vaikutukset ihmisten elämään ovat kaiken hyvinvointityön ja sosiaalialan ammatillisen työn keskeinen tarkoitus. Kuntatasolla nämä vaikutukset ovat paremmin nähtävissä kuin valtakunnallisesti. Valtiollinen sosiaalipolitiikka onkin muotoutunut meillä hyvin ”instrumenttikeskeiseksi” eli lainsäädäntö määrää, mitä toimenpiteitä pitää tehdä. Sen sijaan välineet toiminnan vaikutusten seuraamiseen ja arviointiin puuttuvat miltei kokonaan tai ovat satunnaisten selvitysten varassa.

Kunnallista sosiaalipolitiikkaa ja sosiaalityötä yhdistävät monet piirteet. Molemmat perustuvat lähtökohtatilanteen – asiakkaan elämäntilanteen, paikallisten väestö- ja elinolojen – hyvään tuntemiseen ja lähestymistapojen muotoiluun tältä pohjalta. Molemmat lähestyvät ihmisten elämää, sen ongelmia ja edistämisen edellytyksiä laaja-alaisesti yli hallinto- ja ammattirajojen. Molemmissa vuorovaikutus ihmisten kanssa – ammatillisessa työssä palveluja käyttävän ihmisen, perheen tai yhteisön kanssa – ja kunnallisessa sosiaalipolitiikassa asukkaiden osallisuus, sen edellytysten vahvistaminen ja monialainen yhteistyö niin muiden julkishallinnon sektoreiden kuin elinkeinoelämän ja kansalaisjärjestöjen kanssa ovat olennaisia.

Olenkin päätymässä siihen, että kunnallinen sosiaalipolitiikka on eräänlainen silta sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön välillä. Tarvitsemme valtiollista ja valtakunnallista, ryhmäkohtaista sosiaalipolitiikkaa, mutta samaan aikaan tarvitsemme entistä enemmän myös paikallisiin olosuhteisiin sovitettua ja yksilöllisiin elämäntilanteisiin räätälöityä sosiaalialan ammatillista työtä.

Kunnallisen sosiaalipolitiikan käsitteen ja toimintatavan kautta voimme yhdistää nämä instituutiot siten, että eri instituutioiden välille ei synny hierarkkista asetelmaa ja että instituutioiden vuoropuhelulle löytyy areena.

 

Lopuksi

En tuntenut henkilökohtaisesti Anja Mäntylää, vaikka olemme iältämme varsin lähellä toisiamme ja olemme opiskelleet samaan aikaan silloisessa Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa. Olen ymmärtänyt, että sosiaalityö, alan ammatillinen koulutus, osaamisen kehittäminen, työn etiikasta kiinni pitäminen ja ihmisten puolella seisominen olivat hänelle tärkeitä tavoitteita ja periaatteita. Tutkimuksen ja käytännön nivominen toisiaan tukevaksi kokonaisuudeksi oli hänelle tärkeää.

Toivon, että sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön yhteyden ja keskinäisen suhteen kriittinen tarkastelu jatkuu, ei kiistelynä paremmuudesta tai ensisijaisuudesta, vaan siten että kumpikin instituutio voisi kehittyä yhteisen mission pohjalla omista tavoitteistaan käsin mahdollisimman vaikuttavaksi ihmisten hyvinvoinnin vahvistajaksi ja että nämä instituutiot kykenisivät samaan aikaan ylläpitämään elävää dialogia. Samalla toivon, että kunnallinen sosiaalipolitiikka yhteistyön ja yhteisen keskustelun areenana ja omaleimaisena sosiaalipolitiikan alueena vahvistuisi ja saisi tuekseen myös tieteellisen tutkimuksen luomaa teoreettista varustusta.

Taustakirjallisuus

Eräsaari, Risto & Rahkonen, Keijo (toim.) 1975. Työväenkysymyksestä sosiaalipolitiikkaan. Helsinki: Gaudeamus.

Hussi, Taina 2005. Sosiaalinen raportointi tiedon rakentajana - menetelmäkuvaus ja käytännön kokemukset. Helsinki: SOCCA:n ja Heikki Earis -instituutin julkaisu 4/2005.

Hållman, Heidi & Saurama, Erja (toim.) 2006. Taipuuko sosiaalipolitiikka urbaaniin elämään? Julkaisuja 10/2006. Helsinki: SOCCA ja Heikki Waris -instituutti.

Kananoja, Aulikki 2001. "Kunnallinen hyvinvointipolitiikka" teoksessa Sotarauta, Markku & Majoinen, Kaija (toim.) Kunnat virtaavassa maailmassa. Helsinki: Suomen Kuntaliitto. 31–44.

Kananoja, Aulikki 2006. "Turvallisuuden ja muutoksen paradoksi urbaanin sosiaalipolitiikan suuntaajana", Julkaisussa Hållman, Heidi & Saurama, Erja ( toim.) Taipuuko sosiaalipolitiikka urbaaniin elämään? emt.

Kananoja, Aulikki & Lähteinen, Martti & Marjamäki, Pirjo & Laiho, Kristiina & Sarvimäki, Pirjo & Karjalainen, Pekka & Seppänen, Marjaana 2007. Sosiaalityön käsikirja. Helsinki: Tietosanoma.

Kananoja, Aulikki & Niiranen, Vuokko & Jokiranta, Harri 2008. Kunnallinen sosiaalipolitiikka. Osallisuutta ja yhteistä vastuuta. Jyväskylä: PS-kustannus.

Kröger, Teppo 1997. Hyvinvointikunnan aika. Acta Universitatis Tamperensis 661. Tampereen Yliopisto.

Kuusi, Eino 1931. Sosiaalipolitiikan käsite, sen tarkoitus, olemus ja vaikuttimet, teoksessa Eräsaari, Risto & Rahkonen, Keijo (toim.) 1975. Työväenkysymyksestä sosiaalipolitiikkaan, 238-250 (Alkuperäinen lähde Eino, Kuusi: Sosiaalipolitiikka I 1931.

Kuusi, Pekka 1961. 60-luvun sosiaalipolitiikka. Helsinki: WSOY.

Latour, Bruno 2005. Reassembling the Social. An Introduction to Actor-Network-Theory. Oxford-New York: Oxford University Press.

Metteri, Anna (toim.) 2004. Hyvinvointivaltionlupaukset ja kohtuuttomat tapaukset. Helsinki: Edita & Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistys YTY ry.

Niemelä, Pauli   2000. "Turvallisuuden käsite ja tarkastelukehikko". Teoksessa Niemelä, Pauli & Lahikainen, Anja Riitta (toim.) Inhimillinen turvallisuus. Tampere: Vastapaino. 21– 37.

Nieminen, Armas 1955. Mitä on sosiaalipolitiikka? Helsinki: WSOY.

Rajavaara, Marketta 1992. Tavallisesta perheestä tapaukseksi. Sosiaalitoimiston asiakastyö arvioinnin kohteena. Helsinki: Helsingin Yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus.

Roivainen, Irene & Nylund, Marianne & Korkiamäki, Riikka & Raitakari, Suvi (toim.) 2008. Yhteisöt ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus.

Saari, Juho (toim.) 2006. Hyvinvointivaltio. Suomen mallia analysoimassa. Helsinki: Yliopistopaino.

Sipilä, Jorma 1970. Sosiaalipolitiikka. Helsinki: Tammi.

Sosiaalityön koulutuskomitean mietintö. Komiteanmietintö 1972: A 7. Helsinki.

Talentia 2005. Arki, arvot, elämä, etiikka. Sosiaalialan ammattilaisen eettiset ohjeet. Helsinki: Talentia.
Ylisosiaalineuvos