Puhe

Aulikki Kananoja, Stakes
Kerttula-kodin vihkiäiset 14.9.1998, Raisio

 

Sosiaalipolitiikan jännitteet tuottavat uusia ratkaisuja

 

Ensimmäiseksi haluan ilmaista iloni siitä, että saan olla mukana taas uudenlaisen kunnallisen hyvinvointi-innovaation avauksessa. Kiitokset siis raisiolaisille kutsusta, johon oli mieluista vastata, vaikka matka Petroskoista tänne ei aivan hetkessä sujukaan.

Vaikka tämän tilaisuuden pääaihe on hyvin paikallinen, saanen silti tarkastella hyvinvointipolitiikan ajankohtaisia kysymyksiä hieman laajemminkin. Elämme suomalaisen hyvinvointipolitiikan kannalta niin mielenkiintoista aikaa, että on miltei mahdotonta jättää tämänlaatuisen uuden toimintamuodon avauksen yhteydessä käyttämättä hyväksi tilaisuutta yleisempäänkin sosiaalipolitiikan ja kenties koko hyvinvointipolitiikan kysymyksenasettelujen tarkasteluun.

 

Hyvinvointipolitiikan uudet kysymykset

Hyvinvointipolitiikkaa ja sen sisällä sosiaali- ja terveyspolitiikkaa ovat viime vuosina ravistelleet monenlaiset uudet aallot ja uudet kysymyksenasettelut. Osittain nämä uudet otteet ovat liittyneet julkistalouden tiukaan tilanteeseen, mutta taustalla on myös paljon perustavammanlaatuisia muutoksia. En aio tässä esityksessä käsitellä maailmanlaajuisia kehityssuuntia, vaikka kyllä nekin Kerttula-kodin elämään tulevat vaikuttamaan. Pitäydyn pääasiassa kotoisella maaperällä ja paikallistasolle heijastuvissa hyvinvointipolitiikan jännitteissä.

Ainakin suomalainen hyvinvointipolitiikka on mielenkiintoisessa kulminaatiokohdassa. Hyvin pitkään – useita vuosikymmeniä – sosiaalipolitiikkaa ja ehkä muitakin hyvinvointipolitiikan osa-alueita hallitsi yhdensuuntaisen kehityksen ajattelu. Haluttiin turvata aineelliset elinehdot koko väestölle ja taloudellisen turvan vahvistamisen tahti riippui lähinnä käytettävissä olevista voimavaroista. Samaan aikaan – pohjoismaisen mallin mukaan – rakennettiin universaalia palveluiden turvaverkkoa arkielämän toimintojen tueksi.

Taloudellisen turvan kehittämisen kysymyksenasettelutkin olivat melko selkeät. Tiedettiin, mistä oltiin samaa mieltä ja mistä eri mieltä. Uudenlaisia kysymyksenasetteluja nousi niukasti.

Samalla on todettava, että vaikka sosiaalipalveluidenkin kehittäminen oli varsin yhdensuuntaista volyymin kasvattamista, ei sosiaalipalvelun kehittäminen ole koskaan ollut niin yksiselitteisten aineellisten vaikuttimien varassa kuin taloudellisen sosiaaliturvan kehittäminen. Sosiaalipalveluiden taustalla olevat inhimilliset tilanteet ovat paljon vivahteikkaampia kuin pelkkä rahan puute. Sosiaalihuollon historia kumpuaa toisista lähteistä kuin esim. sosiaalivakuutuksen historia. Altruismilla ja solidaarisuudella vähävoimaisia ihmisiä kohtaan on sosiaalihuollossa aina ollut vahva osuus. Se sisältää moniulotteisempia inhimillisiä tarpeita ja yksilöllisempiä motiiveja kuin esim. bismarckilainen sosiaalivakuutuksen historia – vaikkei sekään tietenkään mitenkään yksiulotteinen taustamotivaatioltaan ole. Yhteiskuntarauhan varmistamisen ohella on myös sosiaalivakuutuksessa nähtävissä vahva yhteisvastuun motiivi.

Vaikka siis vaihtelua ja vivahteitakin oli hyvinvointipolitiikan kehittämisessä, oli yleinen suunta melko ristiriidaton ja varsin laajasti hyväksytty.

 

Yksisuuntaisesta kehityksestä paradoksien aikakauteen

Yhdensuuntaisen kehityksen kausi näyttää nyt jääneen taakse ja kehitystä leimaavat monin tavoin vastakkaiset tavoitteet. Tilannetta voitaisiin kuvata myös paradoksien aikakaudeksi. Näitä paradokseja tai jännitteitä ei voida osuvasti kuvata entisin ideologisin käsittein, koska suunnat eivät ole niinkään vaihtoehtoja kuin vastakohtaisia elementtejä, joita pitäisi sovittaa samaan kuvioon. Kysymyksenasettelut ovat tyystin toisenlaiset kuin yhdensuuntaisen kehityksen aikakaudella. Muotikäsittein tätä voisi nimittää postmodernin ajan sosiaalipolitiikaksi.

Minkälaisista paradokseista – vastakohdista – sitten oikein on kysymys? Yritän seuraavassa kuvata näitä ajankohtaisessa sosiaalipolitiikan kehittämisessä nähtävissä olevia vastakohtaisia suuntia.

  • Eräs keskeinen jännite syntyy yksiulotteisen sosiaalipolitiikan ja moniulotteisen, sektorirajat ylittävän sosiaalipoliittisen kehittämissuunnan välille.
  • Toinen keskeinen jännite on nähtävissä lainsäädäntöön sementoitujen tavoitteiden ja paikallisista variaatioista ja muuttuvista olosuhteista nousevien tarpeiden välille.
  • Kolmas keskeinen jännite nousee normitettujen oikeuksien ja yksilöllisistä elämäntilanteista aiheutuvien tarpeiden välille.
  • Neljäs jännite liittyy aineellisen turvan ja psykososiaalisen toiminnan keskinäisiin suhteisiin.
  • Viides jännite koskee asiakkaan ja tuensaajan roolien moninaistumista ja voidaan kuvata jännitteeksi vastaanottajan (kohteen) roolin ja osallistuvan toimijan roolien välillä.
  • Kuudes jännite on sosiaalipolitiikan toteuttajan roolin monipuolistuminen tuen ja avun antajasta kumppaniksi ja katalysaattoriksi.
  • Seitsemäs jännite liittyy korjaavan ja ehkäisevän työn välisiin suhteisiin.

Sosiaalipolitiikan päätöksentekijöille ja käytännön toteuttajille paradoksien sosiaalipolitiikka on uusi ja vaativa haaste. Nykyisen sosiaalipolitiikan arkkitehdit, päätöksentekijät ja toteuttajat saattavat edelleen kaivata ”vanhaan maahan” – amerikansuomalaisten sanontaa käyttäen. Ristiriitojen ja jännitteiden kanssa ei ole helppo elää.

 

Yksiulotteisesta moniulotteiseen kehittämiseen

Yksiulotteisen toimintapolitiikan hallinnollinen ”monumentti” on tiukasti sektorijakoinen toimintamalli. Sektorijakoiselle hallinto- ja palvelujärjestelmälle on ominaista maailman ja yhteiskunnan jäsentyminen toimijasta ja toimenpiteistä käsin (ammattiryhmistä, lainsäädännöstä, työmenetelmistä). Ihmisten ja paikallisyhteisöjen elämä jaetaan hallinnolle tai ammatillisille asiantuntemukselle soveltuviin ”ruutuihin” ja kukin hoitaa omaa ruutuaan niin hyvin kuin taitaa. Tätä kuvaa minun tuskin tarvitsee pidempään tälle kuulijakunnalle selittää.

Kun kunnissa 1980-luvulta alkaen alkoi syntyä mm. yhdistettyjä sosiaali- ja terveysorganisaatioita, oli taustalla – monien muiden käytännöllisten ja usein myös taloudellisten motiivien ohella – perustavanlaatuinen näkökulman muutos; haluttiin jäsentää toimintaa paremmin ihmisten elämän kokonaisuuteen soveltuvaksi ja paremmin asuinalueiden ja elinyhteisöjen elämää myötäileväksi. Kuten tiedetään, kokemukset ovat olleet vaihtelevia. Siellä missä muutos on nähty vain hallinnollisena ja teknisenä temppuna – jonka on odotettu tuovan nopeita säästöjä kunnan talouteen – on kenties petytty. Joissakin paikoin on nähtävissä paluuta takaisin turvalliseen ruutukaavaan.

Monialaiseen, yhteistoimintaan perustuvaan palvelukokonaisuuteen siirtyminen on kuitenkin paljon muuta kuin hallinnon yhdistämistä. Se on pohjimmiltaan osa kansanvaltaista prosessia, jossa yhteiskunnan organisaatiot haluavat vaihtaa näkökulmansa hallinnon ja ammattilaisten näkökulmasta kansalaisten ja paikallisyhteisöjen näkökulmaan.

Paineet purkaa perinteistä sektorijakoa ovat tällä hetkellä aika suuret. Tämä näkyy mm. siinä kaupunkipoliittisessa kehittämistyössä, jossa olen saanut viime vuosina olla mukana. Nämä paineet ovat synnyttäneet uuden jännitteen paikallishallinnon ja keskushallinnon (valtionhallinnon) välille. Valtionhallinto on vielä tiukasti sektorikohtainen. Vaikka tästä aiheutuvat ongelmat ovat jo päässeet kehittämisen asialistalle, saattaa silti olla vielä pitkä matka todelliseen muutokseen. Perinteinen reviiriajattelu on valtionhallinnossa edustanut hyvää virkamiestapaa – kukin vastaa omasta sektoristaan, eikä mene toisen hallinnon vastuualueelle. Yhteistoiminnan sisäistäminen sekä asenteena että käytännön toimintatapana saattaa vaatia virkamiessukupolvien vaihtumista.

Paikallishallinto, joka toimii ihmisten arkipäivän elin- ja toimintaympäristöissä, saa eteensä sekä ihmisten elämän että niihin kuuluvat vaikeudet jäsentymättöminä ja usein kaoottisinakin kimppuina. Etenkin etulinjan sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset joutuvat usein toteamaan, etteivät ihmisten elämäntilanteet kehity sektorijaon tai ammatillisten reviirien käsikirjaohjeita noudattaen. Kysymys on siitä, kumpi joustaa: ihmisten elämä vai ammatilliset tai hallinnolliset traditiot. Selkeän sektorihallinnon aikoina ihmisten elämä sai luvan joustaa.

Mutta ei myöskään monialaisella lähestymistavalla voida ratkoa kaikkia ongelmia. Erikoistumisella ja sektorikohtaisuudella on edelleenkin tehtävänsä. Kaikki ihmisten kysymykset eivät ole laaja-alaisia, koko inhimillistä elämää koskettavia. Joku tarvitsee spesifin tiedon tai tarkoin kohdennetun tukitoimenpiteen. Perustasolla ei myöskään voi olla kaikkien kysymysten parasta mahdollista asiantuntemusta, sillä niin sosiaalipalveluissa kuin terveydenhuollossakin korkea ammattitaito syntyy vain riittävän harjaannuksen avulla. Sosiaalihuollon kiperä kysymys onkin asiantuntemuksen porrastuminen tehtävien vaativuuden mukaan, kun sosiaalisissa vaikeuksissa harvinaisia tilanteita ei voida ”koota yliopistosairaalaan” ja rakentaa näin samojen seinien sisälle kertyvää asiantuntemuksen keskittymää. Myös vaikeat ja erityisen suurta asiantuntemusta edellyttävät tilanteet on hoidettava paikallistasolla, koska ihmisten sosiaaliset olot ja niihin liittyvät vaikeudet ovat usein luonteeltaan yhteisöllisiä, paikallisia. Huippuasiantuntijuus on erityistiedon soveltamista paikallisiin tilanteisiin.

Kaiken kaikkiaan tämän päivän sosiaalipolitiikassa on löydettävä ratkaisuja, joissa sovitetaan yhteen sekä monialaista, perinteiset hallinto- ja ammattirajat ylittävää toimintatapaa että tiettyihin erityiskysymyksiin vastaavaa kohdennettua osaamista. Yksiulotteisen kehittämisen sijasta on haettava elämäntilanteita ja paikallisia oloja kokonaisuutena lähestyviä käytäntöjä. Tämä asettaa myös ammattilaisille uusia kysymyksiä ja uusia osaamisen vaatimuksia.

 

Lakisääteiset tavoitteet – paikalliset ja muuttuvat tarpeet

Etenkin viime vuosien taloudellisesti tiukkoina aikoina on keskusteltu siitä, onko kuntien velvoitteet sidottu liian tiukasti lainsäädännöllä. Paikallistasolta katsoen inhimillinen hätä ei aina ole suurin siellä, missä lainsäädännöllä on turvattu tiettyjä etuuksia tai palveluita. Hyvä esimerkki tästä on viime aikoina lasten päivähoidosta käyty keskustelu, jossa ammattiväkikin on ihmetellyt sitä, miten käenpoika syö paljon pienempien ja heikompien linnunpoikien ruuan. Tähän samaan kuvaan kuuluu se hiljattain julkistettu tilastotieto, joka kertoo, että lasten huostaanottojen lamavuosina kertynyt suma alkaa vasta nyt purkautua. Lastensuojelussa siis oli pakko säästää, kun rahaa oli rajattu määrä ja päivähoidossa vahva lakisääteinen velvoite, josta ei ollut lupa tinkiä.

Valtakunnallisesti asetettujen lakisääteisten – ja usein normitettujen – tavoitteiden ja paikallistason sosiaalisen todellisuuden välillä on monia muitakin jännitteitä kuin lasten päivähoidon ja lastensuojelun edellä kuvattu esimerkki. Kuntien väliset erot sosiaalisissa olosuhteissa ovat huomattavat, eivätkä valtakunnalliset keskiarvot useinkaan sovellu oikein mihinkään kuntaan. Hyvän esimerkin lainsäädäntöön sementoitujen tavoitteiden ja todellisuuden ristiriidasta tarjoaa kaupunkiköyhyyden nimellä tunnettu ilmiö, joka on nähtävissä ainakin suurissa mutta myös pienemmissä kaupungeissa. Lakisääteinen sosiaalipoliittinen välineistömme ja hyvinvointikoneistomme näyttää olevan täysin ymmällään urbanisoituvaan yhteisöön liittyvän köyhyyskehityksen kanssa, joka on noussut näkyville erityisesti viime vuosien pitkäaikaistyöttömyyden paikallisen kasaantumisen myötä. Yksittäisiin yksilöihin kohdistuva oikeusperustainen sosiaalipolitiikka, etenkin jos se koskee vain taloudellisia etuuksia, ei sisällä sellaisia muutosvoimia, joilla sosiaalisten ongelmien kumuloituminen ja huono-osaisuuden alueellisesti kehittyvä kierre voitaisiin katkaista.

Ratkaisuja näihin tilanteisiin on syntynyt lähinnä paikallisen sosiaalitoimen, järjestöjen, joskus seurakuntien ja joskus työhallinnon toimin, joskus näiden toimijoiden erimuotoisena yhteistoimintana. Hyvän katsauksen näihin paikallisiin hankkeisiin saimme toukokuussa pidetyssä valtakunnallisessa seminaarissa, jossa kuntien sosiaalitoimen ja työhallinnon edustajat esittelivät laajan kirjon erilaisia paikallisia aktivointihankkeita. Näin tietysti pitää ollakin: paikallisiin pulmiin haetaan paikallisia ratkaisuja.

Paradoksi syntyy siitä, että samaan aikaan kun paikallistasolla jo haetaan uusia lähestymistapoja tulevaisuuden merkittäviin uhkatekijöihin, yhteisöjen ja elinympäristöjen noidankehiin, valtakunnallinen sosiaalipolitiikka keskittyy fiilaamaan yksilöihin kohdistuvan aineellisen sosiaaliturvan lainsäädännön yksityiskohtia, jotka tietysti sinänsä ovat tärkeitä, mutta kohdistavat huomiota pelkästään yksilöitä koskevaan turvaan.

Edellä oleva ei tarkoita sitä, ettei lainsäädäntöön sementoituja tavoitteita lainkaan tarvita. Päinvastoin, nopeasti muuttuvassa maailmassa on tärkeätä, että tietyt perustavaa laatua olevat oikeudet on rakennettu lakisääteiselle pohjalle. Etenkin kaikkein heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten aseman turvaamiseksi tarvitaan myös lakitasoisia yhteiskunnallisia ”sopimuksia”. Samoin tärkeät ”kansalliset projektit” kuten maksuton peruskoulutus koko väestölle sekä vähimmäisturvaa koskevat säännökset on perusteltua kirjata lainsäädäntöön, jotta paikalliset tai sattumanvaraiset tekijät eivät vaikuta niiden toteutumiseen.

Tämän päivän yhteiskunnassa tarvitaan kuitenkin uutta arviointia sen suhteen, mitkä kysymykset vaativat kansallisen tason lakissäteistä perustaa ja mitkä kysymykset on tarkoituksenmukaisinta hoitaa paikallisin ratkaisuin. Niin ikään on tarpeen harkita, missä kysymyksissä on viisasta antaa toimintamuotojen muuntua nopeasti muuttuvien tarpeiden mukaan ja missä toiminnoissa on pyrittävä stabiiliin toimintajärjestelmään. Samalla nousevat esiin pakostakin rahoituskysymykset. Nykyinen valtionosuusjärjestelmämme on rakennettu varsin stabiilia toimintaa silmällä pitäen. Sen sijaan sellaiset kehittämisinsentiivit, jotka tukisivat vastaamista nopeasti nouseviin uusiin tarpeisiin, ovat miltei kokonaan EU:n projektirahoituksen tai hyvin sattumanvaraisen kehittämisrahoituksen varassa.

Edellä mainitussa pitkäaikaistyöttömien aktivointia käsitelleessä seminaarissa syntyi ainakin itselleni se vaikutelma, että paikalliset innovaatiot olivat osuvampia ja kannustavampia kuin viime aikojen valtakunnalliset – työttömien toimeentuloturvaa tai toimeentulotukea koskevat – ratkaisut, jotka lähestyvät tilannetta sittenkin aika vivahteettomalla tavalla eivätkä kenties osu läheskään kaikkien kohdalla ongelman perimmäiseen ytimeen. Eräät valtakunnalliset toimet näissä asioissa ovat lisäksi auttamattomasti myöhässä. Pitkäaikaistyöttömyyden kohdalla on olennaista paitsi toimien osuvuus myös niiden ajoitus.

Miten lainsäädäntöön sementoitujen tavoitteiden ja paikallisista olosuhteista sekä muuttuvista tilanteista nousevien tarpeiden välistä jännitettä lähivuosien hyvinvointipoliittisissa linjauksissa ymmärretään ja käsitellään, on mielenkiintoinen kysymys. Olennaista on avoimesti arvioida nykyisen tilanteen eri puolia ja rohkeasti yhdistää vastakohtaisia tavoitteita uusiinkin asetelmiin tämän aikakauden ”sosiaalisen kysymyksen” vaatimalla tavalla.

 

Normitetut oikeudet – yksilölliset elämäntilanteet

Hyvinvointipolitiikassa on kuljettu pitkä tie kun pelkästään yksilöllisiin tarpeisiin keskittyvästä toimintapolitiikasta on edetty universaaleihin, lakisääteisesti määriteltyihin ja normitettuihin etuihin ja oikeuksiin. Tarveharkinta on ollutkin modernin pohjoismaisen hyvinvointiajattelun ”tuhma” sana vuosien ajan.

Taloudellisten asioiden kohdalla normitetut oikeudet toimivatkin pääsääntöisesti varsin hyvin, sikäli kun voimavarat riittävät niiden toteutumiseen. Määrällinen normi on kuitenkin periaatteessa laskettavissa ja sen mukainen etuus voidaan ”antaa” tuen saajalle ilman hänen omaa suurempaa osuuttaan prosessissa.

Kun tulemme sosiaalisten ja psykososiaalisten kysymysten alueelle, olemme huomattavasti monimutkaisemman asian kanssa tekemisissä. Vaikka palveluiden laatua voidaan jossakin määrin normittaa yleisin standardein, ovat palveluiden vaikutukset – ne muutokset, joita ihmisten elämäntilanteissa saadaan aikaan – aina hyvin yksilöllisiä. Ennen kaikkea monissa sosiaalisissa ongelmissa asiakkaan oma osallisuus työskentelyyn on ratkaisevaa, eikä sitä voida valtakunnallisesti normittaa.

Käytännön työssä työntekijät joutuvat joka tapauksessa tekemään tarveharkintaa, ei pelkästään toimeentulotuessa, vaan myös monien palveluiden kohdalla. Samoin he joutuvat antamaan vastuuta myös asiakkaalle oman elämän muutoksessa, koska kaikki sosiaaliset kysymykset eivät ole luonteeltaan oikeuskysymyksiä. Sosiaalipalveluissa asiakas on miltei aina itse myös muutoksen tuottaja, jos jätetään pois täysin avuttomassa tilanteessa olevat vanhat ihmiset tai lastensuojelun asiakkaina olevat pienet lapset.

Eräs syy tarveharkinnan huonoon maineeseen oli sen toteutuksessa sovellettu usein nöyryyttävä menettely. Vieläkin vanhempien ihmisten mielessä köyhäinhoidon puoleen kääntyminen on suuri häpeä ja sitä vältetään viimeiseen saakka. Sosiaalityön ja sosiaalihuollon menetelmät ovat toivottavasti kuitenkin jo siinä määrin kehittyneitä, että tarveharkintaisenkaan tuen ei tarvitse olla nöyryyttävää anomista, vaan asiakkaan ja työntekijän yhteistä tilanteen ja tarpeiden tarkastelua ja yhteistä ponnistelua toivottuun muutokseen. Käsitykseni mukaan universaalin sosiaalipolitiikan ja siihen kuuluvien normitettujen oikeuksien ja tarveharkintaan perustuvan sosiaalipolitiikan välistä jännitettä ja niiden keskinäisiä suhteita tulisi lähestyä uusin ajatuksin. Kummallekin tulisi löytää relevantti paikka hyvinvointipolitiikan kokonaisuudessa.

Etenkin sosiaalityössä joudutaan päivittäin toteamaan asiakkaiden tilanteiden yksilöllisyys. Muutoksien aikaan saamiseksi tarvitaan yksilöllisiin tarpeisiin ja yksilöllisiin voimavaroihin pohjautuvia auttamisen strategioita. On valitettavaa, että sosiaalityöntekijät itsekin ovat joskus hävenneet tätä tarveharkintaista tehtävää. On totta, että tarveharkinnan rinnalla tulisi aina kulkea myös positiivisten voimavarojen arviointi ja huomioon ottaminen. Haluaisin sosiaalityöntekijöille todeta, että nimenomaan yksilöllisesti räätälöidyn sosiaalipolitiikan alueella tehdään kaikkein vaativinta ja korkeaa ammattitaitoa edellyttämää työtä. Tällä en tarkoita niinkään normin mukaisen toimeentulotuen laskelmien tekoa, kuin asiakkaiden elämäntilanteisiin liittyvien sosiaalisten tarpeiden ja asiakkaan omien vahvuuksien kartoitusta ja niiden pohjalla työskentelyä. Se työ on aina tarveharkintaista – jos tätä sanaa haluamme käyttää –, silloinkin kun työorientaatiomme pohjautuu vahvemmin asiakkaiden omien voimavarojen tunnistamiseen ja tukemiseen.

 

Aineelliset motiivit – psykologiset olettamukset

Esitykseni alussa totesin, että taloudellisen turvan kehittämisen kysymyksenasettelut olivat meillä pitkään varsin selkeästi taloudellisia. Ne kolme periaatetta, joiden varassa aineellista sosiaaliturvaa kehitettiin, voitiin kuvata vähimmäisturvaksi, ansioturvaksi (eli saavutetun elintason turvaksi) ja tiettyjen yhteiskunnan tärkeinä pitämien tilanteiden taloudelliseksi tukemiseksi (esim. lapsilisät) yhteisesti sovitun tason ja voimavarojen mukaisesti. Etuudet ja niiden perustelut olivat luonteeltaan aineellisia, olkoonkin että vähimmäisturvaan on kautta aikojen liittynyt myös muita yhteiskunnallisia perusteita, esim. kontrollia.

Taloudellisen sosiaaliturvan kehittämisen perusteisiin on tullut viime aikoina kuitenkin uusia painotuksia. Sosiaali- ja terveysministeriön asettaman selvitysmiehen kirjoituksissa (mm. Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla julkaistussa kansalaispalkkaa koskevassa puheenvuorossa) näkyy selkeästi myös aineellisen turvan kehittämiseen nykyään liittyvä psykologinen spekulointi. Spekulointi koskee sekä tuensaajien käyttäytymistä, kansalaisten yleisiä asenteita että rahoittajien asenteita ja maksuhalukkuutta. Samanlaisia psykologisia spekulointeja on esitetty yhtä hyvin toimeentulotuen leikkausten kuin työttömyysturvan muutosten yhteydessä. Ne sisältävät usein olettamuksia ihmisten varsin yhdenmukaisesta reagoinnista taloudellisen turvan muutoksiin ja olettamuksia siitä, missä määrin taloudellisia etuuksia säätelemällä voidaan aikaan saada toivotun suuntaista muutosta ihmisten käyttäytymisessä.

Sosiaaliturvan kehittäminen siirtyy uudelle ulottuvuudelle, kun se alkaa perustua psykologiseen spekulointiin. Syntyy kahdenlaista argumentointia: puhtaasti aineellisiin tekijöihin perustuvaa ja ihmisten käyttäytymistä koskeviin olettamuksiin perustuvaa kehittämiskeskustelua. On selvää, että jälkimmäinen argumentointi on vaikeammin hallittavissa, koska sen edellyttämä tieto ei ole yksiselitteistä. Argumentoinnissa käytetään usein enemmän asenteisiin tai yksittäisiin tapauksiin perustuvia olettamuksia kuin esim. tutkimusten tuottamaa tietoa ihmisten käyttäytymisestä. Harvoin myöskään sosiaalityöntekijöiden käytännön kokemuksia kerätään systemaattisesti tällaisen argumentoinnin pohjaksi.

Miten paljon sosiaaliturvaa ja sosiaalipolitiikkaa tullaan kehittämään selkeän faktatiedon, miten paljon perinteisten ideologisten rintamalinjojen (jotka olivat ainakin ennen suhteellisen selkeät) ja miten paljon nyt vahvistumassa olevan psykologisen spekuloinnin pohjalla on paitsi mielenkiintoinen myös periaatteellisesti tärkeä kysymys. Jos viimeksi mainittu suunta vahvistuu, olemme aikaisempaa paljon vivahteikkaamman mutta myös vaikeammin hallittavan prosessin kanssa tekemisissä. Tämä luo todennäköisesti uudenlaisia jännitteitä sosiaalipolitiikan kenttään. Sosiaalialan ammattiväen tulisi varautua osallistumaan keskusteluun oman arkityön kokemuksensa pohjalla. Sosiaalihuollon käytäntö tuottaa paljon sellaista kokemusperäistä tietoa sosiaaliturvan muutosten vaikutuksista ihmisen elämään ja myös ihmisten toimintatapaan, jota kannattaisi hyödyntää sosiaaliturvan kehittämisessä.

 

Asiakas avun vastaanottajana – osallistuvana toimijana

Viime vuosien sosiaalipoliittinen sanonta on ollut asiakkaan muuttuminen objektista subjektiksi, kohteesta tekijäksi. Niin kuin usein sattuvat sanonnat, tämäkin on jäänyt kenties enemmän puheen tasolle tai ainakin sitä on analysoitu yksipuolisesti. Todennäköisesti voimme muodostaa jossakin määrin yhtenäisen käsityksen siitä, mitä tarkoitetaan asiakkaalla toiminnan kohteena, objektina. Työntekijä on auttamisprosessin päähenkilö, joka arvioi, suunnittelee ja toteuttaa auttamisprosessin. Asiakas antaa tietoja, hyväksyy, myöntyy ja tekee määrätyt toimet – taikka ei tee.

Sen sijaan käsitykset siitä, mitä tarkoitetaan asiakkaalla subjektina, osallistuvana toimijana, voivat vaihdella suurestikin. Asiakashan ei voi itse määrätä toimeentulotuen suuruutta, lastensuojeluvanhempi ei voi itse määrätä mitä toimenpiteitä lapsen kohdalla tai hänen omalla kohdallaan toteutetaan eikä alkoholin kanssa vaikeuksissa oleva voi itse päättää, miten paljon resursseja kunta hänen auttamiseensa voi sijoittaa.

Jos asiakas ei siis tositilanteessa voi itse määrätä auttamistapaa tai siihen käytettäviä resursseja, tarkoittaako asiakkaan muutos objektista subjektiksi sitten sitä, että asiakas itse on vastuussa elämäntilanteensa muutoksesta. Eikö vanha sanonta ”ihminen on oman onnensa seppä” tarkoita juuri sitä, että ihminen on oman elämänsä subjekti? Kuinka tämä sopii yhteen sen kanssa, että koko sosiaalipolitiikka ja sosiaalihuolto ovat syntyneet ja rakentuneet yhteisvastuun idean pohjalle, ajatukselle että ketään ei jätetä yksin vaikeuksiensa kanssa?

Paitsi, että jännitteitä sisältyy kohteesta lähtevän käytännön ja toimijasta lähtevän käytännön välille, oletan sitäkin suurempia jännitteitä syntyvän asiakkaan osallisuutta koskevien erilaisten lähestymistapojen välille. Elävässä elämässä tarvitaan itse asiassa kaikkia – vastakkaisiakin – lähestymistapoja. On tilanteita, joissa on perusteltua rohkaista asiakasta aika pitkälle vaikuttamaan siihen, miten häntä autetaan ja on tilanteita, joissa työntekijän on otettava pääasiallinen vastuu auttamisen keinoista. On tilanteita, joissa asiakkaalta voidaan odottaa varsin suurta vastuunottoa omasta elämästään ja on tilanteita, joissa tällaiset odotukset ovat kohtuuttomia. Käytännön työntekijät ovat tässä tulkintojen risteyskohdassa ja joutuvat itse muodostamaan kantansa ja toimintatapansa yksittäisissä auttamistilanteissa, erilaisten suuntausten keskellä. Kun yhdensuuntaisia periaatteita ei ole, kasvaa työntekijän tai työryhmän vastuu entisestään, koska heidän on tehtävä valinnat ja ratkaisut siitä, mitä lähestymistapoja milloinkin sovelletaan.

 

Työntekijä tuen antajana – kumppanina ja katalysaattorina

Roolin muutokset ja niistä aiheutuvat jännitteet eivät koske vain asiakasta, vaan myös työntekijää. Silloin kun työntekijä voi toimia pelkästään ”antajan” roolissa, kun hänen ei tarvitse asettaa rajoja tai hän voi ”tehdä hyvää” ilman suurempia asiakkaalle asetettavia ehtoja, hän on oikeastaan filantrooppisessa tehtävässä, hyväntekijä, joka voi saada itselleen tyydytystä siitä, että voi helpottaa apua tarvitsevan ihmisen elämää. Tällaisia motiiveja meillä monilla on sosiaalihuollon tehtävään hakeutumisen takana. Tosiasiassa tiedämme, että sosiaalihuollon arkipäivä ei ole näin ruusuinen, etenkin viime vuodet ovat asettaneet työntekijää entistä useammin myös erilaiseen asetelmaan: avun torjujaksi tai leikkaajaksi, asiakkaan hädän neuvottomaksi seuraajaksi ja myös asiakkaan oman vastuun osoittajaksi. Sosiaalialan työntekijät joutuvat entistä enemmän tilanteisiin, jossa perinteinen antajan rooli ei ole mahdollinen, vaan on haettava muita, silti tyydyttäviä toimintatapoja. Tällöin vaarana on, että palataan sellaiseen köyhäinhoidon mentaliteettiin, jossa asiakkaiden nöyryyttäminen ja kontrolli olivat keskeisiä elementtejä.

Se keskustelu, jota nyt käydään asiakkaan omien voimien ja osallisuuden vahvistamisesta (empowerment), on osoittamassa suuntaa kumppanuudelle rakentuvaan työrooliin ja toimintatapaan, jossa työntekijä enemmänkin käynnistää asiakkaan omia voimia kuin yrittää suoranaisesti ”korjata” puutteita. Tämä ei ole mikään pieni ja helppo muutos, vaikka sosiaalihuollon traditio perustuu juuri tälle ajatustavalle. Se, joka on itse tehnyt käytännön työtä sosiaalihuollossa, tietää, että aito kumppanuus tai asiakkaan omien voimien saaminen mukaan muutokseen, kohtaa monia vastuksia käytännön elämässä. Yhtä hyvin asiakkaat kuin työntekijätkin voivat olla neuvottomia vaikeuksien edessä, yhteisten tavoitteiden löytyminen voi olla työn ja ajan takana, eikä läheskään aina ole helppo tunnistaa, mistä löytyvät ne voimavarat, joita pitäisi katalysoida muutoksen käyttöön.

Viime vuosien kehitys osoittaa, että sosiaalihuoltoon kuuluvat kontrollitehtävät – rajojen asettaminen asiakkaalle silloin kun oma kyky asettaa rajoja omille teoille on rajallinen – ei välttämättä vähene. Lastensuojelutyö, päihdeongelmat, avohuollon lisääntyminen mielenterveystyön alueella tuovat sosiaalityön asiakkaiksi edelleen ihmisiä ja perheitä, jotka saattavat tuen, kumppanuuden ja voimavarojen vahvistamisen rinnalla tarvita myös lujaa rajojen asettajaa, jotta arkipäivän elämä ei hajoa tai tuhoavat pyrkimykset saa valtaa. Tämä sosiaalihuollon perinteinen tehtävä olla yhtä hyvin tukena kuin kontrollina, yhtä hyvin katalysaattorina kuin rajoittajana todennäköisesti säilyy yhtenä sosiaalipolitiikan keskeisenä jännitteenä.

Oletan, että hyvinvointikentän erilaisten orientaatioiden ja työkäytäntöjen väliset jännitteet mieluummin lisääntyvät kuin vähenevät. Tämä luonnollisesti vaikuttaa työntekijöiden jokapäiväisiin paineisiin sekä siihen, minkälaisia tyydytyksen tai tyytymättömyyden kokemuksia työntekijöillä on.

 

Korjaava työ – ehkäisevä työ

Raision kaupungin strategisissa asiakirjoissa on osuvasti kuvattu niitä mahdollisia noidankehiä, joita yhtä hyvin yksittäisten ihmisten kuin kokonaisten kuntienkin elämässä syntyy, ellei kriittisissä kohdissa ryhdytä ongelmakierrettä ehkäiseviin toimenpiteisiin. Korjaavan ja ehkäisevän työn välinen jännite pitää sisällään monia aineksia. Yksi liittyy aikaulottuvuuteen: tehdäänkö pelkästään sitä mikä juuri tänä päivänä vaatii puuttumista, vai nähdäänkö ajankohtaisten tarpeiden ohi tulevia kehityssuuntia ja niiden seurauksia. On paradoksaalista, että juuri silloin kun sosiaalipolitiikan pitäisi panostaa kaikki osaamisensa ja voimansa tulevien ongelmien ehkäisyyn – joita ennakoivat merkit pahimman laman jäljiltä jo ovat nähtävissä – on jouduttu panostamaan suurelta osin välittömän hädän lievittämiseen. Tämä on niitä paradokseja, joiden kanssa käytännön sosiaalihuolto joutuu elämään. On vaikea syyttää kuntia tai muitakaan toteuttajia siitä, että on leikattu väärästä paikasta tai väärällä tavalla, kun mikä tahansa muukin vaihtoehto olisi tuottanut yhtä vaikeita seurauksia.

Miten tulevaisuudessa korjaavan ja ehkäisevän työn – välittömän tarpeen ja tulevien riskein – välinen tasapaino saavutetaan, on vaikea sanoa. Mielestäni julkinen sosiaalipoliittinen keskustelu on aivan riittämättömästi tuonut näkyviin tämän paradoksin monimutkaista luonnetta. Helposti käy niin, että valtion edustajat syyttävät kuntia lyhytnäköisistä ratkaisuista ja kuntien edustajat puolestaan valtiota siitä, että valtion lakisääteiset prioriteetit ja rahoitusperusteet turvaavat paremmin olemassa olevan palvelutuotannon ja korjaavan toiminnan kuin pitkäjänteisen ehkäisevän toiminnan. Eikä monisektoriselle työlle – jota ehkäisevä työ usein on – löydy juuri kannustavia rakenteita. Yhtäkään toteuttajan näkökulmasta tehtyä kunnollista analyysia ei ole toistaiseksi ilmestynyt niistä ristiriidoista, joiden edessä sosiaalipolitiikan käytännön päättäjät ja toteuttajat ovat. Vaikka postmodernin maailman pirstoutuneisuus ja moninapaisuus kiinnostaakin jo monella tavoin ja monia sosiaalipoliitikkoja, ovat tämän maailman vaikutukset esim. paikallistason hyvinvointipolitiikkaan vielä vailla osuvaa kuvausta ja analyysia. Yhdensuuntaisen hyvinvointipolitiikan viitekehys ohjaa vielä korjaavan ja ehkäisevänkin työn kuvausta.

 

Henkilöstö kahden tulen välissä

Hyvinvointipalvelujen työntekijät – eritoten sosiaalialan työntekijät – työskentelevät edellä kuvattujen paradoksien leikkauskohdassa. Se ei ole mikään helppo ja ongelmaton työalue. Tällaisessa tilanteessa työntekijöillä on monta reaktiomahdollisuutta. Tämä tuli hyvin esiin, kun viime vuonna tein selvityksen sosiaalityön tilanteesta ja kehittämismahdollisuuksista Suomessa.

Oli työntekijöitä, jotka miltei musertuivat työn paineisiin ja kaikki uudenlaiset lähestymistavat olivat heille uusia vaatimuksia entisestäänkin paineiseen tilanteeseen. Realistiset perusteet tällaiselle kokemukselle olivat hyvin nähtävissä. Oli työntekijöitä, jotka sopeutuivat tilanteeseen nurisematta ja tekivät sen, minkä kykenivät. Oli työntekijöitä, jotka kapinoivat niitä ratkaisuja vastaan, jotka huononsivat sekä asiakkaiden elämää että heidän auttamismahdollisuuksiaan. Ja oli niitä työntekijöitä, jotka käänsivät paineet ja vaikeudet uusiksi kysymyksiksi ja lähtivät luomaan ennakkoluulottomasti uusia ratkaisuja.

Selvää on, että sosiaalialan työntekijöiden mahdollisuudet tukeutua yhtenäisiin ja selkeisiin toimintaperiaatteisiin tulevat entistä vähäisemmiksi. Työntekijät joutuvat aikaisempaa useammin toimimaan ”paradoksien kentässä”, jossa vastakkaiset toimintatavat ovat yhtä perusteltuja. On arvioitava, harkittava ja toteutettava kussakin tilanteessa yksilöllisesti räätälöityjä ratkaisuja, jotka toivottavasti syntyvät mahdollisimman suuressa määrin yhteisissä keskusteluissa asiakkaiden kanssa. On uskallettava ylittää hallintorajoja ja ammatillisten traditioiden luomia raja-aitoja.

 

Raisio

Kun perehdyin tätä esitystä valmistellessani Raision kaupungin viime vuosien toimintaan, saatoin todeta, että Raisio on tarttunut uusiin haasteisiin ennakkoluulottomalla tavalla. Talouden paineissakin ehkäisevä työ on pysynyt asialistalla – jopa keskeisessä asemassa – ja työmäärän kasvusta huolimatta henkilöstö on aktiivisesti kehittänyt omia työtapojaan. Hämmästyin, miten monessa tärkeässä ja kiinnostavassa projektissa Raision henkilöstö on mukana.

Ammatillisen kasvun motivaatio, osaaminen ja tieto, silloin kun ne ovat asettuneet työntekijöiden ”nahan alle”, ovat pääomia, johon eivät vaikuta kurssiheilahtelut, bruttokansantuotteen kasvuvauhti taikka Kaakkois-Aasian talouskriisi. Niitä ei voida ottaa pois budjettileikkauksin tai keskuspankin toimenpitein. Ne tarvitsevat kuitenkin jatkuvaa ravintoa: johdon tukea ja kannustusta, työntekijöiden mahdollisuutta oppia ja kasvaa yhteisessä työyhteisössä ja avoimuutta sille vuorovaikutuksesta syntyvälle energialle, jota ihmistyössä aina virtaa runsain määrin.

Hyvää jatkoa Kerttula-kodille ja raisiolaisille kehittäjille.

Do NOT follow this link or you will be banned from the site!