Puhe

Toimitusjohtaja Aulikki Kananoja, Helsingin kaupungin sosiaalivirasto
PA Consulting Groupin sosiaalialan kutsuseminaariin valmisteltu esitys, seminaari oli tarkoitus järjestää Helsingissä 11.2.2003, mutta se peruuntui

 

Palvelutehtaan johtajasta sosiaalisen arkkitehtuurin rakentajaksi

 

Sosiaalihuolto on viimeisten vuosikymmenien kuluessa käynyt läpi erilaisia kehitysvaiheita. Eri vaiheille on ollut tyypillistä erilainen tapa tarkastella ja jäsentää sosiaalihuoltoon liittyviä toimintoja. Yhteiskunnallinen muutos edellyttää, että sosiaalihuolto ja sen johto uudistaa toiminnan jäsennyksiä ja lähestymistapoja kulloisenkin kehitysvaiheen ja tulevaisuuden suunnan kannalta relevantilla tavalla.

  • Hyväntekeväisyysvaihetta leimasi aikanaan auttajan näkökulma, hyvän tekemisen halu, jolloin autettava oli toiminnan kohde.
  • 1930-luvun lopulla syntyi ongelman tai oireen mukaan jäsentyvää lainsäädäntöä (irtolaislaki, alkoholistihuoltoa koskeva laki, lastensuojelulaki). Lainsäädäntö antoi toiminnalle viranomaistoiminnan luonteen, jossa tärkeätä oli toiminnan lainmukaisuus.
  • 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla toiminta alkoi jäsentyä palvelumuotojen mukaan. Syntyi yleisiä palvelumuotoja koskevaa lainsäädäntöä: kodinhoitoa, kasvatusneuvoloita, huoltoapua ja päivähoitoa koskevaa lainsäädäntöä.
  • 1980-luvun sosiaalihuollon uusi puitelainsäädäntö lähti vahvasti toiminnan tarkoituksesta ja tavoitteista. Eri toimenpiteitä ei lainsäädännössä enää esitelty yksityiskohtaisesti, vaan toimintatavat jäivät toteuttajan valittaviksi.

Tämän päivän sosiaalihuollon lähestymistapoja ja toiminnan jäsennyksiä leimaa edelleen eri palvelumuotojen – jotka ymmärrän sosiaalihuollon välineiksi, instrumenteiksi – keskeinen rooli. Vaikka niin lainsäädäntöä kuin organisaatioitakin on uudistettu entistä laajemmiksi kokonaisuuksiksi, on sekä valtion ohjauksessa että kuntien toiminnassa edelleen “instrumenttikeskeinen” ote. Asioita tarkastellaan eri toimintamuotojen kautta. Myös sosiaalihuollon lainsäädäntöä halutaan vahvistaa eri palveluja koskevilla oikeuksilla. Erilaiset ohjausmuodot kohdistuvat yksittäisiin palvelumuotoihin, eivät toiminnan vaikutuksiin tai kunnan sosiaalipolitiikan kokonaisuuteen.

Sosiaalihuollon johtaminen nähdään usein erilaisia palvelutuotteita tuottavan palvelutehtaan johtamisena. Hyvä palvelutehdas tuottaa mahdollisimman paljon tuotteita ja suoritteita, mahdollisimman kustannustehokkaasti, mahdollisimman suurelle asiakasryhmälle. Kun yhä yleisemmin vertailukohtana käytetään yksityistä yritysmaailmaa, on itse asiassa omaksuttu toimintatapoja, jotka mieluummin lisäävät kysyntää kuin rajaavat sitä. Julkisen palvelujärjestelmän perustehtävä eroaa voittoa tavoittelevista markkinoista siinä, että me emme tavoittele kysynnän kasvua ja suuria markkinaosuuksia. Sosiaalipoliittisena tavoitteena monilla tehtäväalueilla on mieluummin päinvastainen kehitys – tuen tarpeen supistuminen ja sen myötä palvelujen laskeva kysyntä.

Sosiaalihuollossa on vahvistunut oikeusajattelu. Tässä en tarkoita pelkästään vahvistuneita perusoikeuksia, vaan sitä, että moniin palveluihin on sovellettu tai tavoitellaan samanlaista subjektiivisen oikeuden ajattelua kuin taloudelliseen sosiaaliturvaan. Palveluilla ja taloudellisella turvalla on kuitenkin perimmiltään hyvin erilainen luonne. Palveluissa asiakas ei ole vain “palvelun vastaanottaja”, vaan hänen tulisi olla myös kumppani, palvelun tulokseen itsekin vaikuttava ihminen, subjekti. Ainakin osa palveluista edellyttää myös hyvin yksilöllistä räätälöintiä. Normittava oikeusajattelu on tähän hyvin vaikeasti sovitettavissa.

Monestakin eri syystä “palvelutehtaiden” laajentamiseen ja palvelun “antaja–vastaanottaja”-asetelmaan perustuva lähestymistapa on kohtaamassa suuria vaikeuksia. Palvelujen kysyntä on jatkuvasti kasvamassa, mikä yksityisillä markkinoilla voisi olla onnistumisen merkki, mutta ei välttämättä sosiaalihuollossa. Sosiaalihuollon sosiaalipoliittisena tavoitteena on vahvistaa ihmisten omaa pärjäämistä ja vastuullisuutta omasta elämästä ja sitä kautta vähentää tuen tarvetta. Vaikka sosiaalipolitiikka on luonteeltaan myös investointi sosiaaliseen pääomaan, ei sosiaalihuollon “markkinaosuuden” kasvu kaikilta osin ole merkki hyvästä ja onnistuneesta sosiaalipolitiikasta. Lastensuojelutarpeen ja toimenpiteiden kasvu, päihdeongelmien ja hoitopäivien suuri määrä, korkeat toimeentulotukimenot ja pitkät toimeentulotuen varassa elämisen jaksot eivät kerro sosiaalipolitiikan onnistumisesta, vaan epäonnistumisesta. Aina ei ole hyvä merkki sekään, että vanhemmat haluavat saada pienen lapsen kokopäivähoitoon silloinkin, kun edellytykset hoitaa lasta kotona ovat olemassa. Tarvitsemme nykyistä paljon perusteellisempaa analyysiä siitä, tuottavatko sosiaaliset investoinnit sellaista sosiaalista pääomaa, jota hyödyntäen kansalaisten toimintakykyisyys ja yhteisöjen sosiaalinen eheys vahvistuvat. Sosiaalinen investointi ja sosiaalinen pääoma eivät saa jäädä pelkiksi muotikäsitteiksi voimavarojen lisäämistä koskevassa argumentoinnissa. Alan ammattilaisten eettinen velvollisuus on selvittää, onko argumentoinnille katetta elävässä elämässä.

Kun alun pitäen pienille vähemmistöille välttämättömät oikeudet ovat laajentuneet entistä suurempiin väestöryhmiin, on oikeusprosesseista tullut keskeisiä sosiaalihuollon toiminnan suuntaajia. Samalla julkisyhteisöjen taloudelliset edellytykset ovat käyneet entistä heikommiksi vastata kaikkiin oikeuksiin ja kasvavaan kysyntään. Yhteiskunnallinen kehitys ei myöskään viittaa siihen, että ihmisten elämäntilanteet, oma pärjääminen tai toimintakykyisyys olisivat omaksutulla lähestymistavalla parantuneet. Päinvastoin kasvava tarjonta näyttää kasvattavan kysyntää. Samaan aikaan oikeuksien ja tasa-arvoisuuden yleisen lisääntymisen kanssa monien väestöryhmien etäisyys tavallisen väestön pärjäämisestä näyttää vain kasvavan.

Palvelutehtaan johtaja on kasvavassa puristuksessa moninaistuvien tarpeiden, kasvavan kysynnän, lisääntyvien oikeuksien ja niukentuvan talouden välissä.

Nyt on tähänastisen lähestymistavan kriittisen arvioinnin paikka.

 

Mitä uusi lähestymistapa voisi olla?

Sosiaalihuoltolaki määrittelee sosiaalihuollon tarkoitukseksi yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen sosiaalisen turvallisuuden ja toimintakykyisyyden parantamisen. Mielestäni tämä tarkoitus on edelleen ajankohtainen. Emme tosin tiedä, miten se on sosiaalihuollon tähänastisen toiminnan perusteella tai sen avulla toteutunut. Mielestäni tämä tarkoitus kuitenkin riittää jatkossakin toiminnan suuntaviivaksi ja päämääräksi.

Sen sijaan sosiaalihuollon lähestymistapoja tulisi tarkastella uusin silmin seuraavista näkökulmista.

Nämä näkökulmat ovat:

  • sosiaalihuollon tehtävien jäsentäminen
  • sosiaalihuollon vaikuttavuus
  • sosiaalihuollon toteuttamistavat
  • sosiaalihuollon eri asteiset vastuut.

Tehtävien jäsentäminen

Edellä on jo todettu, että tavallinen tapa jäsentää sosiaalihuollon toimintakokonaisuutta on kuvata sitä palvelumuodoittain: tuotamme tiettyjä lakisääteisiä tai kuntakohtaisesti päätettyjä palveluja. Sekä väestö että henkilöstö jäsentävät toiminnan näiden palvelumuotojen kautta. Vaikka organisatorisesti eri palvelumuotoja on niputettu suuremmiksi kokonaisuuksiksi, on pääasiallinen lähestymistapa silti “instrumenttipohjainen”. Kun ihmiset tietävät, että heillä on oikeus tiettyyn palveluun, on mahdollista että kysyntä kasvaa vaikka aitoa tarvetta ko. palveluun ei olisikaan. Lasten päivähoidossa on joitakin merkkejä tämän suuntaisesta kehityksestä. Väittämäni on, että tämänlaatuinen lähestymistapa sisältää kysyntää kasvattavia elementtejä.

Sallinette, että käytän omaa organisaatiotani – Helsingin sosiaalivirastoa – esimerkkinä pyrkimyksestä jäsentää työtä toisella tavalla: ei tuotteista tai palveluista, vaan ihmisten elämästä ja elinoloista lähtien. Elämää olemme jäsentäneet elämänkaaren eri vaiheisiin. Tässä lähestymistavassa palvelut, etuudet, organisaatiot, henkilöstö ja raha ovat instrumentteja, eivät toiminnan päätarkoitus. Eivät edes ihmisten oikeudet ole toiminnan päätarkoituksia, vaan nekin ovat välineitä perimmäisen tavoitteen toteuttamiselle.

Sosiaaliviraston olemassaolon tarkoitus nousee siitä kysymyksestä, mitä varten virasto (ja koko sosiaalihuolto) on olemassa. Tähän kysymykseen Helsingin sosiaaliviraston toiminta? ajatus vastaa seuraavalla tavalla:

Sosiaalivirasto

  • turvaa lasten ja nuorten hyvän kasvun edellytykset
  • vahvistaa aikuisten toimintakykyä ja vastuullisuutta
  • varmistaa vanhoille ihmisille turvallisen ja arvokkaan elämän.

Sosiaalivirasto edistää Helsingin kehittymistä sosiaalisesti tasapainoiseksi kaupungiksi yhdessä helsinkiläisten ja muiden toimijoiden kanssa siten, että heitteille ei jää kukaan.

Tämän toiminta-ajatuksen pohjalla on muotoiltu viraston visioluonnos vuodelle 2010 ja johdettu visiota toteuttavat strategiat käyttäen hyväksi BSC-kehikkoa. Tässä kehikossa vaikuttavuus on nostettu keskeiseksi ulottuvuudeksi ja muut asetettu keinon asemaan.

Toiminta-ajatuksen  kullekin osa-alueelle – elinoloille ja kolmelle elämänkaaren vaiheelle – on työstetty omat päämäärät ja tullaan rakentamaan toteutumisen arvioinnin kriteerit.

Muutostyön tavoitteena on uudistaa palvelumuotolähtöistä ja tuottamiskeskeistä ajattelua toiminnan ydintarkoituksen ja vaikuttavuuden suuntaan. Uudistukseen sisältyy myös se näkökulma, että olennaista ei ole se, toteutuuko tavoite sosiaaliviraston omin toimenpiteiden vai jonkun muun toimijan toteuttamana. Helsingin ja helsinkiläisten hyvinvoinnin kannalta olennaista on lopputulos, ei se mitä reittiä pitkin päämäärään päästään. Tästä näkemyksestä puolestaan seuraa johtopäätös, jonka mukaan kunnallisen sosiaalipolitiikan toteuttamiseen tarvitaan monia toimijoita.

 

Sosiaalihuollon vaikuttavuus

Silloin kun sosiaalihuollon ja sen johtamisen keskeiseksi päämääräksi nähdään toiminnan vaikutukset, on oltava yhteinen näkemys siitä,

  • mitä vaikutuksia halutaan saada aikaan,
  • miten vaikutuksia saadaan aikaan ja
  • miten vaikutusten toteutumista seurataan ja arvioidaan.

On harmillista, että sosiaalihuoltolain tarkoituspykälään sisältyvää tavoitetta ei ole sen paremmin valtakunnallisesti kuin paikallisestikaan koskaan purettu käytännöllisiksi tavoitteiksi. Huomio on kohdistettu yksipuolisesti sosiaalihuollon instrumentteihin ja asetettu niille erilaisia saavutettavuus- ja laatukriteereitä. Nämä eivät kuitenkaan kerro mitään siitä, miten ihmisten ja yhteisöjen toimintakykyisyys tai turvallisuus paranevat.

Käsitykseni mukaan vaikuttavuuden seuranta voi toteutua monin tavoin. Tavallinen väite on, että sosiaalihuollon vaikutuksia ei ole mahdollista arvioida. Onkin syytä korostaa, että sosiaalihuollon kohteena olevissa ilmiöissä on varottava yksinkertaisia syy–seuraus-olettamuksia. Kysymykset ovat moniulotteisia ja niihin vaikuttaminen useimmiten monen eri tekijän yhteisvaikutuksen – toisiaan täydentävien toimien kumulatiivisen vaikutuksen – tulosta. Tämä ei kuitenkaan ole perustelu sille, että vaikutusten seuraamisesta luovuttaisiin. Päinvastoin, entistä intensiivisemmin täytyy kehittää keinoja seurata ja arvioida asiakkaiden elämäntilanteiden ja toimintakykyisyyden muutoksia, vaikka sosiaalihuollon rajallinen vaikutusvoima tunnustettaisiinkin.

Vaikuttavuuden seuraamiseen ja arviointiin on monia tapoja. Kaikki eivät edellytä monivuotisia akateemisia tutkimuksia. Esimerkiksi toimeentulotuen asiakkaiston profiilin ja tuen keston seuraaminen on hyvä väline työkäytäntöjen arvioinnille ja uudistamisen suunnittelulle. Lastensuojelun piiristä poistuvien nuorten sosiaalisen toimintakyvyn arviointi voi toimia ainakin eräänlaisena signaalina lastensuojeluprosessin perusteellisemmalle arvioinnille. Se voi johtaa niiden lastensuojeluprosessin kohtien paikantamiseen, jotka ovat kriittisiä nuorten sosiaalisen toimintakyvyn kehittymiselle.

Oma käsitykseni on, että sosiaalihuollon kansallisen projektin tulisi ottaa vakavasti tehtäväkseen myös sosiaalihuollon vaikuttavuuteen liittyvät kysymykset. Jos näin ei tapahdu, kunnat joutuvat itse luomaan omia vaikuttavuuden seurantajärjestelmiään. Tämä ei edistä kysymystä koskevan tiedon ja osaamisen kasautumista, mitä juuri nyt suuresti tarvitaan. On tärkeätä tietää, mihin sosiaalihuollon nykyisin keinoin voidaan vaikuttaa, mihin ei. Ja toiseksi on syytä tietää, mihin suuntaan sosiaalihuollon keinovalikoimaa on kehitettävä, jotta saataisiin tehokkaammin muutoksia ihmisten elämäntilanteisiin ja pärjäämiseen.

Vaikuttavuuden omaksuminen keskeiseksi päämääräksi – palvelukoneiston ja suoritemäärän sijasta – heijastuu myös koko kunnallisen sosiaalipolitiikan arkkitehtuuriin, johon palaan myöhemmin.

 

Sosiaalihuollon toteuttamistavat

Silloin kun toiminnan vaikutukset on omaksuttu keskeiseksi päämääräksi ja purettu ne käytännöllisiksi tavoitteiksi ja arvioitu näiden tavoitteiden toteutumista, ei palvelujen tai tuen määrä tai toteuttamistapa ole enää sosiaalihuollon hyvyyden tai huonouden kriteeri.

Julkisen talouden kireä tilanne – todennäköisesti vielä pitkälle tulevaisuuteen – on vaikuttamassa siihen, että kuntalaisten hyvinvointia ei ole mahdollista taata pelkästään kunnallista palvelua lisäämällä. Kansalaisten tarpeiden erilaisuus, yhteiskunnan muutoksen synnyttämät uudet kysymykset, ihmisten vaatimustason kasvu ovat niin ikään vaikuttamassa siihen, että kaikkiin sosiaalisiin kysymyksiin ei ole mahdollistakaan vastata vain yhtä tuotantotapaa tai yhtä kanavaa käyttäen.

Tässä vaiheessa esitystä on tarpeen muuttaa käsitteistöä. Sosiaalihuollon sijasta käytänkin jatkossa pääosin kunnallisen sosiaalipolitiikan käsitettä.

Olemme todennäköisesti nykyistä paljon moniaineksisemman ja moninaisemman kunnallisen sosiaalipolitiikan kehittämisen edessä. Vapaaehtoisten järjestöjen rooli – muussakin kuin perinteisessä ostopalvelujen tuottamisessa –, kansalaisryhmien liikkeet, yksityisten yrittäjien kiinnostus sosiaalihuollon palvelujen tuottamiseen, kilpailuttamisvaatimus ja monet muut seikat tullevat tulevaisuudessa vaatimaan kunnallisen sosiaalipolitiikan toteuttajilta laajaa verkottumista monien toimijoiden kanssa.

Ajankohtaiset lasten päivähoitoa ja vanhuspalveluja koskevat kysymykset siitä, mikä organisaatio on palvelun relevantti “kotipesä” eivät kerro niinkään siitä, onko nykyinen järjestely hyvä vai huono, vaan siitä että edessämme on entistä enemmän kysymyksiä, joita ei ole mahdollista sovittaa tämänhetkiseen hallinnolliseen rakenteeseen. Sen sijaan että siirtelemme toimintoja yhdestä hallintolokerosta toiseen – uskoen jopa näiden siirtojen säästövaikutuksiin –, olisi viisasta miettiä onko nykyisellä rakenteella enää elämisen mahdollisuuksia.

Vaikuttavuuden päämäärästä lähtevässä ja monitoimijaiseen tuotanto- ja rahoitusrakenteeseen perustuvassa kunnallisessa sosiaalipolitiikassa on sosiaalijohtajan rooli täysin toisenlainen kuin kunnallisen palvelutehtaan managerijohtajan rooli. Sosiaalijohtaja on kunnallisen sosiaalipolitiikan arkkitehti, jonka johdolla laadittuja “rakennuspiirustuksia” poliittinen päättäjä joko hyväksyy tai hylkää. Hän ei ole rakennusmestari, joka valvoo rakentamisen toteuttamista – paitsi seuraa siltä osin että arkkitehtuurin keskeiset ideat toteutuvat – ja vielä vähemmän rakennukseen tulevien toimintojen manageri.

Kunnallisen sosiaalipolitiikan arkkitehtuuri muodostuu monista ulottuvuuksista:

  • kunnan väestön tarpeet ja voimavarat – nyt ja  tulevaisuudessa
  • kunnallisen sosiaalipolitiikan rooli koko kunnan elinvoiman vahvistamisessa
  • kunnallisen sosiaalipolitiikan jäsentämisen perusteet
  • kunnallisen sosiaalipolitiikan vaikuttavuuspäämäärät ja muutostyön tavoitteet ja niitä tukevat seuranta- ja arviointikäytännöt
  • toiminnan toteuttamisen rakenteet: miltä osin kunnallisin toimin, missä määrin muiden toimijoiden – vapaaehtoisten, yksityisten, erilaisten verkostojen – toimin
  • minkälaisella organisaatio- ja henkilöstörakenteella arkkitehtuuria toteutetaan
  • toteuttajien osaamisen ja oman henkilöstön saatavuuden varmistaminen.

Tämänlaatuisista ulottuvuuksista koostuvan arkkitehtuurin rakentamisessa sosiaalijohtajan tehtävä on suuressa määrin yhteyksien ja verkostojen luominen, muiden tahojen kiinnostuksen herättäminen ja ylläpitäminen, eri toimijoiden toiminnan yhteensovittaminen kunnallisen sosiaalipolitiikan päämäärien ja voimavarojen kanssa. Kunnallisilla palveluyksiköillä on omat johtajansa, joiden tehtävä on huolehtia näiden toimintayksiköiden asiakkaiden tarpeiden tuntemisesta, toiminnan sovittautumisesta “kokonaisarkkitehtuuriin”, toiminnan vaikuttavuudesta sekä taloudellisuudesta.

Kunnallista sosiaalipolitiikkaa voitaisiin tarkastella myös sosiaalisen investoinnin ja sosiaalisen pääoman näkökulmista. Tämä teema vaatisi oman esityksensä ja paljon perusteellista ajattelutyötä, jotta ei jäädä muotikäsitteen pinnalliseen hyödyntämiseen. Kun sosiaalisen pääoman käsite kuitenkin liittyy läheisesti luottamukseen, yhteistyöhön sekä instituutioiden toimivuuteen ja jatkuvuuteen, on sitäkin tärkeämpää, että kunnallisen sosiaalipolitiikan arkkitehtuuri sisältää suunnitelmia nimenomaan eri toimijoiden yhteistyöstä ja sen jatkuvuuden edellytyksistä.

Kunnallisen sosiaalipolitiikan arkkitehtuurin näkökulmasta on mahdollista, että pienten ja suurten kuntien sosiaalijohtajat toimivat erilaisessa kentässä. Edellä kuvattu visio perustuu suuren kunnan sosiaalijohtajan kokemuksiin. Pienen kunnan sosiaalijohtaja voisi esittää toisenlaisen vision. Hänen visiossaan oletettavasti seutukunnat ja alueet olisivat vahvemmin mukana toimijoiden kokonaiskentässä.

 

Eriasteiset vastuut

Sosiaalihuollon vastuu ja tehtävä on erilainen erilaisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten ja ryhmien kohdalla. Jäsennän tätä vastuun aluetta viiden “kerroksen” avulla.

  1. Kaikkein suojattomimmassa asemassa olevat ja puolustuskyvyttömimmät ihmiset (esim. lastensuojelun asiakkaana olevat lapset, sosiaalisesti avuttomat köyhät, toisten avusta riippuvaiset vanhukset ja sellaiset vammaiset ihmiset, jotka tarvitsevat jatkuvaa avustamista jokapäiväisessä elämässä)
  2. Ihmiset, joiden kohdalla tarvitaan sosiaalista muutostyötä joko elämäntilanteen parantamiseksi taikka ihmisen oman toimintakyvyn taikka vastuullisuuden vahvistamiseksi (toimeentulotuen saajat, lastensuojelun vanhemmat, pitkäaikaistyöttömät, syrjäytyneet taikka syrjäytymisvaarassa olevat, päihdeongelmaiset, erilaiset kuntoutujat)
  3. Tavalliseen elämänkulkuun liittyviä palveluja tarvitsevat; tähän toimintojen “kerrostumaan” kuuluu mm. lasten päivähoito, useat vanhusten tarvitsemat palvelut,  erilainen ohjaus ja neuvonta
  4. Erilaisen sosiaalisen toiminnan piiriin kuuluvat ihmiset, sosiaalisen virkistyksen, yhdessäolon, aktiivisen toiminnan harrastajat (tähän kuuluvat pääosiltaan vanhusten virkistystoiminta, palvelukeskukset, leikkipuistot) taikka sellaiset ehkäisevän toiminnan muodot, jotka toteutuvat yleisissä sosiaalisissa yhteyksissä, ilman erityistä ammatillista toimintaa
  5. Yleinen kansalaistoiminta, erilaiset osallistumismuodot samoin kuin yksityinen yritystoiminta, silloin kun se tuottaa sosiaalipalveluja itse maksaville kansalaisille.

Nämä kerrostumat voitaisiin asettaa myös ympyrän muotoon, jolloin sisin kerros on kunnallisen sosiaalihuollon ydintehtävä ja ulommainen kerros ei kuulu lainkaan julkisyhteisön toteuttaman sosiaalihuollon vastuualueeseen.

Kunnan rooli palvelujen tuottajana voi olla – ja tulevaisuudessa mitä ilmeisimmin on – erilainen eri kerrostumissa. Osa kunnallisen sosiaalipolitiikan arkkitehtuuria on suunnitella eri toteuttajien roolia ja osuutta eri kerrostumissa. Verkottuminen ja yhteistyö ovat osa kunkin kerrostuman toteuttamista ja kerrostumia yhteen liittävää “kittiä”.

 

Sosiaalihuollon kehittämisen kaksi suuntaa

Sosiaalihuollon kehittäminen on mitä ajankohtaisin kysymys, ei vähiten parhaillaan työskentelevän sosiaalihuollon kansallisen ohjelman valmistelutyön vuoksi. Käsitykseni mukaan meillä on tänä päivänä kaksi selvästi erilaista sosiaalihuollon kehittämisen suuntaa, jotka perustuvat hyvin erilaiseen näkemykseen sosiaalihuollon tulevaisuudesta. Nämä suunnat voisi pelkistää esim. seuraavalla tavalla:

  1. Nykyiseen palveluvalikoimaan kuuluvien palvelujen tuottamiseen kohdistuva sosiaalihuollon kehittäminen, jolloin keskeistä on yksittäisiä palveluja koskevien oikeuksien ja volyymin lisääminen.
  2. Vaikuttavuus-orientoitunut kehittäminen, jossa toiminnan päämääriä ja tavoitteita voidaan toteuttaa monenlaisilla tuotantovariaatioilla, laaja-alaisilla yhteistyöverkoilla ja paikallisiin oloihin sovitetuilla sosiaalisilla arkkitehtuureilla.

Tässä yhteydessä ei ole mahdollisuutta pidempään analysoida näitä erilaisia suuntauksia. Yhteistä niille on se, että kumpikin tie tarvitsee lisää voimavaroja. Eroja on ainakin kaksi. Ensimmäinen ero näkyy suhteessa vaikuttavuuteen: tavoitellaanko yksittäisten toimenpiteiden saatavuuden lisäämistä eikä erikseen kiinnitetä huomiota vaikuttavuuteen vai tavoitellaanko sosiaalipoliittisesti perusteltuja vaikutuksia määrittelemättä ennakolta, minkälaisin palveluin tai toimintavariaatioin nämä vaikutukset on mahdollista saada aikaan. Toisena erona on kysymys voimavarojen kohdentamisesta: perustuuko voimavara-ajattelu nykyistä valtionosuusjärjestelmää edeltävän ajan mukaisesti palvelukohtaiseen ajatteluun vai suuntautuuko se kokonaisvoimavaroihin, jolloin jää sijaa paikallisesti rakentuville variaatioille kunkin kunnan, seutukunnan tai alueen tarpeiden ja voimavarojen mukaisesti. Eri vaihtoehdot edellyttävät myös erilaista seuranta- ja arviointikäytäntöä sekä erilaisia arvioinnin kriteerejä.

Do NOT follow this link or you will be banned from the site!