Puhe

Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja
Keski-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen 10-vuotisjuhla, 10.5.2012

 

Näkökohtia sosiaalialan kehittämisen etiikasta:

Vaikeutuvatko ongelmat vai kasvaako ongelmien ja osaamisen kuilu?

Onnittelut 10-vuotiaalle Koskelle määrätietoisesta ja monipuolisesta kehittämistyöstä ja menetystä tuleville vuosille!

 

Lyhyesti käsitteistä: moraali, arvot, etiikka

Sosiaalialan ammatilliseen työhön ja sen kehittämiseen liittyvät olennaisina aineksina arvot, moraali ja etiikka. Itse asiassa sosiaalinen auttamistyö on lähtenyt liikkeelle arvojen ja moraalin pohjalle rakentuneesta toiminnasta köyhien, syrjittyjen ja vähävoimaisten ihmisten elinehtojen, toimintaedellytysten ja omatoimisuuden parantamiseksi. Tiedollinen kerros ja sen myötä rakentunut ammatillinen osaaminen on kehittynyt vähitellen käytännöstä nousevien kysymysten, kokemuksen sekä tutkimus- ja kehittämistyön tuottaman tiedon voimin.

Professori Pauli Niemelän mukaan etiikan kysymykset edellyttävät arvojen, normien ja toiminnan analyysiä. (Niemelä, teoksessa Pehkonen & Väänänen-Fomin toim. Sosiaalityön arvot ja etiikka 2011). Käsite eetos viittaa Niemelän mukaan kulttuurissa vallitsevaan ajan henkeen ja hyväksyttyyn tapaan toimia tietyllä tavalla. Sosiaalialaan sovellettuna tämä voidaan tulkita ammatillisen kulttuurin hengeksi ja hyväksytyksi tavaksi toimia.

Filosofi Timo Airaksinen on teoksessaan Moraalifilosofia (1987) jäsentänyt näitä käsitteitä ja niiden suhdetta etiikkaan tavalla, joka tuntuu istuvan myös sosiaalialan ammatilliseen työhön. Moraalin käsite liittyy hyvään ja pahaan, oikeaan ja väärään. Hyvän ja pahan, oikean ja väärän arvioinnin pohjana toimivat arvot. Eettinen kysymys on kysymys toiminnasta. Sosiaalialan ammattilainen toimii eettisesti hyvin ja oikein silloin, kun hän noudattaa profession eettisiä ohjeita ja toimii ammatin arvojen mukaan. Silloin kun ammattilainen tietää, mikä on hyvää ja oikein, mutta ei toimi sen mukaisesti, on kysymyksessä epäeettinen toiminta. Epäeettisenä ei ammattilaisen toimintaa voida pitää silloin, kun esim. etuuksien ja palvelujen saantia rajoittavat palveluorganisaatioiden taloudelliset edellytykset. Kysymyksessä on poliittisen ja organisatorisen tason kysymys, ei yksittäisen ammattilaisen moraali.

Sosiaalialan ammateissa tulee vastaan myös tilanteita, joissa ei ole itsestään selvää, mikä on oikein tai hyvää. Työntekijä joutuu tilannekohtaisesti harkitsemaan usein niukan tiedon ja oman kokemuksensa pohjalla oman toimintatapansa. Jos valittu toimintatapa osoittautuu myöhemmin epäsuotuisaksi tai suorastaan vahingolliseksi, ei esimerkiksi tiedon puutteesta johtuvaa ratkaisua voida pitää epäeettisenä. Toistuvana kokemuksena tällaiset tilanteet aiheuttavat eettistä kuormitusta. Tiedon puutteista johtuvien ammatillisten ongelmien tai peräti virheiden ehkäisemiseksi työntekijöiden on tärkeätä lisätä tietoaan ja kehittää omia työkäytäntöjään. Tällä tavoin voidaan toivottavasti vähentää myös eettistä kuormitusta.

 

Kehittämisen erilaiset variaatiot

Mistä sitten puhumme, kun puhumme kehittämisestä. Kehittämistyöllä ei ole yleisesti hyväksyttyä määrittelyä. Monilla yhteiskunnan toimialueilla terveydenhuollossa tai teknisillä aloilla research and development (R&D) kulkevat käsi kädessä. Suomessa yhteiskuntatieteellinen tutkimus ei ole yleensä solminut kovin läheisiä suhteita käytännön toimintaan tai sen kehittämiseen.

Kehittämistyössä on monia variaatioita. Kehittäminen voi toteutua yksittäisen työntekijän systemaattisena oman työn arviointina ja siitä liikkeelle lähtevänä omien työkäytäntöjen parantamisena. Kehittäminen voi olla myös työyksikköön tai koko organisaatioon sisäänrakennettu tapa toimia. Sosiaalialan suurissa organisaatioissa voi olla oma yksikkönsä tai henkilöstönsä tukemassa käytännön työn kehittymistä. Kehittäminen voi toteutua myös palveluorganisaatioista erillään toimivissa yksiköissä. Se voi olla yhden kunnan ylläpitämä, kuntien yhteisesti toteuttama taikka valtakunnallisesti organisoitu. Sosiaalialan osaamiskeskukset edustavat tätä kehittämisen mallia. Kehittämistyö voi olla myös osa alan tieteellistä tutkimusta, erityisesti silloin, kun luodaan tieteellisesti luotettavia ja vaikuttavia työmenetelmiä. Tällaista kehittämistyötä tehdään runsaasti mm. lääketieteen piirissä.

Tuula Kostiainen on omassa väitöstutkimuksessaan (Osaamisen kehittämisen neljä tilaa, 2009) osoittanut, että variaatiota on myös työyhteisöjen ja yksittäisten työntekijöiden kehittämismyönteisyydessä. Hän jäsentää problematiikkaa kehittämisen tiloja neljään tyyppiin:

  • vetäytyvä tila
  • vastustava tila
  • henkilökohtaistava tila
  • jaettu tila.

Kostiaisen jäsennys antaa oivan välineen työyhteisöille arvioida omaa kehittämisasennettaan ja ulkopuolisille kehittämisinstituutioille menetelmän arvioida kehittämistyön maastoja omalla alueellaan. Riitta Seppänen-Järvelä ja Vappu Karjalainen puolestaan ovat koonneet teokseensa Kehittämistyön risteyksiä laajan variaation erilaisia kehittämistyön muotoja, aina Euroopan unionin ohjelmista, valtion suunnittelutehtävistä ja kansallisista kehittämishankkeista tiukan tieteellisiin metodien kehittämisprosesseihin ja yksittäisen työntekijän toteuttamaan oman työnsä kehittämiseen (2006). On hyvä, että meillä alkaa olla myös tutkittua tietoa kehittämistyöstä, sen sisällöistä, jännitteistä ja jossakin määrin vaikutuksistakin.

Esityksessäni näkökulma painottuu enemmän institutionaaliseen kehittämistyöhön, ei niinkään yksittäisen ammattilaisen oman työnsä kehittämiseen. Julkisten organisaatioiden viralliset suunnitteluprosessit eivät myöskään ole tämän esityksen pääasiallinen kohdealue, vaikka kieltämättä niidenkin tarkoituksena useimmiten on toiminnan kehittäminen.

 

Näkökulmia kehittämisen etiikkaan

Sosiaalityön ja sosiaalialan kehittämisen etiikka on yhteydessä sekä ammattialan että sen kehittämisen yhteiskunnalliseen funktioon, siihen mitä varten sosiaaliala eri muodoissaan on olemassa. Sosiaalityöntekijäin kansainvälinen järjestö IFSW määrittelee ammatin yhteiskunnalliseksi tehtäväksi ihmisten hyvinvoinnin lisäämisen. Mielenkiintoista on, että voimassa oleva kuntalaki määrittelee myös suomalaisen kunnan tarkoitukseksi asukkaiden hyvinvoinnin edistämisen.

Kehittämisen etiikkaa tarkastellaan tässä esityksessä pääosin toiminnan yhteiskunnallisen tehtävän viitekehyksestä lähtien. Tällöin esim. lainsäädännössä toiminnalle määritellyt tarkoitukset ja vastuut toimivat osaltaan myös toiminnan eettisen arvioinnin pohjana, kehittämistyön yhteiskunnalle antaman lupauksen toteutumisen arviointina. Kehittämisen etiikassa on mukana ainakin kolmen eri toimijan näkökulma:

  • palveluja käyttävän asiakkaan näkökulma,
  • ammattilaisen näkökulma ja
  • kehittäjän näkökulma.

Eettisestä näkökulmasta on tärkeätä ottaa huomioon myös sosiaalihuoltoa toteuttavien organisaatioiden, kunnan ja toimintaa ohjaavien ja valvovien valtion viranomaisten näkökulma.

Jäsennän esitystä seuraaviin osakokonaisuuksiin:

  • kehittämistyö ammattialan yhteiskunnallisen tehtävän toteuttamisen tukena ja arvioijana
  • kehittämistyö sosiaalialan ammatillisen osaamisen ja eettisen laadun vahvistajana
  • kehittämistyön oma etiikka sekä
  • kehittämistyön yhteiskunnallisten yhteyksien etiikka.

 

Kehittäminen ja sosiaalialan ammattien yhteiskunnallinen tehtävä

Yksi tapa lähestyä kehittämistyön etiikkaa on selvittää ja arvioida, miten kehittämisinstituutiot täyttävät yhteiskunnallisen tehtävänsä. Sosiaalialan kehittämisen arvioinnissa perustaksi voidaan ottaa yhtäällä sosiaalialan yleinen arvopohja ja alan yhteiskunnallinen funktio. Toisaalta voidaan tarkastella eri kehittämisinstituutioille määriteltyä spesifiä tehtävää.

Arvot ovat Niemelän (2011) mukaan sosiaalisesti ja yhteisöllisesti välttämättömiä. ”Ne ovat inhimillisen elämän ideaaleja hyvän elämän toteutumiseksi ja yhteisön säilymiseksi.” (s. 15) Keskeinen arvo on hyvä elämä. Etiikka on keino edistää hyvän elämän toteutumista ja hyvän saavuttamista. von Wrightiin viitaten Niemelä toteaa, että moraalisesti hyvää on hyvä aikomus. Kun hyvä aikomus toteutuu hyvänä tekona, voidaan teko katsoa moraalisesti hyväksi.

Tästä näkökulmasta lähestyen on siis kysyttävä, onko kehittämisinstituutioilla hyvä aikomus ja toteutuuko tämä aikomus hyvinä tekoina. Tämä kysymys johtaa meidät hyvän analyysiin. Sosiaalityölle ja muille alan ammateille luontevinta on jatkaa hyvän analyysiä hyvinvointi-käsitteen kautta. Kuten edellä todettiin, tämä on relevanttia myös kunnallisen sosiaalihuollon näkökulmasta.

Hyvinvointi-käsitteestä on suomalaisessa yhteiskunnassa tullut niin paljon käytetty jopa kulunut käsite, että harvoin enää analysoidaan sen sisältöä. Etenkin sosiaalityössä ja alan muissakin ammateissa olennaista on tarkentaa, mitä sekä yksittäisen ihmisen että yhteisöjen esim. kunnan tasolla hyvinvoinnilla tarkoitetaan. Muutenhan emme voi arvioida toiminnan vaikutuksia.

Niemelä erottaa käsitteessä kolme eri sisältöä:

  • edistetään ihmiselle hyvää tuottavaa, suojellaan hyvinvointia (esimerkiksi elämäntilannetta helpottamalla ja aikaan saamalla myönteisiä kokemuksia)
  • toiminnallinen sisältö: olennaista on ihmisen oma toiminta ja hänen kykyjensä toteuttaminen eli mahdollisuus mielekkääseen ja palkitsevaan toimintaan
  • resursseina, välineellisenä hyvänä.

Miten kehittäjät ja heidän instituutionsa edistävät hyvinvointia omalla tehtäväalueellaan? Meidän ei liene aihetta epäillä kehittämisinstituutioiden hyviä aikomuksia hyvinvoinnin lisäämisessä. Sen sijaan voidaan kysyä, onko kehittämistyö/kehittäjän työ vaikuttanut hyvinvointia edistävästi? Olennainen kysymys näin ollen liittyy toiminnan vaikutuksiin. Yhteiskunnallisen funktion ja sen toteutumisen suhteen kehittämisen etiikka on vastuullisuuden etiikkaa.

Hyvinvoinnin toteutumisen arviointia Suomessa vaikeuttaa arviointien kohdentuminen yleensä eri instituutioiden ja organisaatioiden tekemiseen ja panoksiin toimenpiteisiin, suoritemääriin ja kustannuksiin ei toiminnan vaikutuksiin väestön, yhteisöjen ja ihmisten elämässä. Kasvava eriarvoisuus ja osattomuus esim. syrjäytyvien ja syrjittyjen ihmisten lukumääränä kertoo toteutetun hyvinvointityön epäonnistumisesta. Johtuuko tämä sitten hyvinvointipoliittisten priorisointien kohdistamisesta keskiluokkaan, käytettävissä olevien määrärahojen niukkuudesta, tiedon ja osaamisen puutteista vaiko sosiaalihuollon kehittämistyön rajallisista mahdollisuuksista, sitä on vaikea sanoa. Kehittämistyön eettisyydestä ei käytettävissä olevan tiedon pohjalla voi antaa arviota.

Hyvinvoinnin käsitteeseen liittyy myös kysymys sosiaalisesta. Mitä hyvinvointia sosiaalityön ja muiden alan ammattien taikka alan kehittämistyön tulisi edistää? Emme voi edistää fyysistä hyvinvointia ja taloudellisenkin hyvinvoinnin edistämisessä keinomme ovat erittäin rajalliset. Henkinen hyvinvointi on mieluummin psykologian tai uskontojen asiaa.

Mitä siis tarkoitamme kun puhumme sosiaalisesta hyvinvoinnista? Valtiot. lisensiaatti Helmi Mäen 1960-luvulla tekemä tutkimus osoitti silloisten sosiaalityöntekijöiden työskentelevän nimenomaan yksilön ja yhteisön suhteen kanssa. Työn kohteena ei ollut vain yksilö tai ympäristö, vaan näiden yhtymäkohta ja niiden välinen suhde. Mäen tutkimuksen keskeinen löydös on mielestäni edelleenkin tärkeä sosiaalialan työn suuntaamisessa, mutta myös yhteiskunnallista tehtävää koskevan lupauksen antamisessa. Tällöin olennaista on määritellä myös se, onko tarkoituksena vahvistaa ihmisten ja yhteisöjen suhdetta vai ihmisten ja järjestelmien suhdetta. Ajankohtainen kysymys syrjäytymisestä ja osattomuudesta viittaa mielestäni siihen, että vähemmälle huomiolle on jäänyt ihmisten suhde yhteisöihin, ja samalla suhde järjestelmiin ja niiden asiakkuuteen pääsy palvelujen ja etuuksien piiriin on korostunut. Yhteisösuhteiden näkökulmasta esimerkiksi osallisuus ja osattomuus ovat luonteeltaan sosiaalisia käsitteitä. Niihin sisältyy suhteen tai sen puuttumisen ajatus. Jotta sosiaalisesta ulottuvuudesta nouseva yhteiskunnallinen tehtävä toteutuisi, on tarpeen hakea osallisuuden ulottuvuudelta sosiaalisen hyvinvoinnin edistämisen tavoitteita ja arvioida niiden toteutumista.

Myös sosiaalinen-käsitteen etymologia viittaa ihmisten elämiseen yhdessä, yhteisöihin ja niiden toimintaan. Lisäksi se pitää sisällään myös yhteisen vastuun, avun antamisen ja huolenpidon niistä ihmisistä, joiden osa on muita heikompi tai vaikeampi. Sosiaalisen käsitettä perusteellisesti analysoinut Bruno Latour liittää käsitteen nimenomaan suhteisiin. (Latour: Reassembling the Social. An Introduction to Actor-Network-Theory, 2005) Etiikan näkökulmasta kysymys kuuluu, kohdentuuko työmme sinne, mihin sosiaalisen käsitteestä nouseva lupauksemme viittaa eli ihmisten ja yhteisöjen suhteisiin sekä yhteiseen vastuuseen.

Kun ollaan Keski-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen 10-vuotisjuhlassa, on luontevaa tarkastella erikseen sosiaalialan osaamiskeskusten yhteiskunnallista funktiota. Osaamiskeskukset edustavat sosiaalialan keskeistä kehittämisinstituutiota, joten olennaista on, miten niiden toiminnan tarkoitus on lainsäädännössä määritelty.

Osaamiskeskuksista annetun lain 1 § määrittelee toiminnan tarkoituksen seuraavasti:

”Sosiaalialan osaamiskeskustoiminnan tarkoituksena on luoda ja ylläpitää koko maan kattava alueellinen yhteistyörakenne sosiaalialan perus- ja erityisosaamisen edistämiseksi sekä sosiaalialan alueellista yhteistyötä edellyttävien erityisosaamista vaativien erityispalvelujen ja asiantuntijapalvelujen turvaamiseksi…”

Kehittämistyön etiikkaa voidaan näin ollen tarkastella siitä näkökulmasta, miten se täyttää lainsäädännön määrittelemän funktionsa:

  • miten kuluneen 10 vuoden aikana sosiaalialan perus- ja erityisosaaminen on vahvistunut
  • miten erityisosaamista vaativat erityispalvelut ja asiantuntijapalvelut ovat tänä aikana vahvistuneet.

Kosken monipuolinen toiminta nimenomaan yhtä kuntaa laajemmalla väestöpohjalla rakentuvan asiantuntijuuden ja erityisosaamista tarjoavien palvelujen organisoijana on mielestäni hyvä osoitus lainsäädännön määrittelemän tehtävän toteutumisesta. Tiiviit verkostot alueen sosiaalihuoltoon luovat toimivan tavan siirtää erityisosaamista koko alueen sosiaalialan ammattilaisten käyttöön. Hyvin perustein voi todeta, että Kosken toiminta demonstroi hienolla tavalla vastuullisuuden etiikkaa. Ja kaikki tämä on toteutunut 10 vuoden aikana.

Yhteiskunnallisesta tehtävästä puhuttaessa on aiheellista todeta jotakin myös kehittämistyön ja tutkimuksen suhteesta. Kuten edellä todettiin, monilla aloilla tutkimus ja kehittäminen liittyvät kiinteästi toisiinsa. Tieteellinen tutkimus johtaa suunnitelmallisesti käytännön työmenetelmien kehittämiseen. Ja päinvastoin: kehittämistyö nostaa esiin tieteellistä tutkimusta vaativia kysymyksiä. Yhteiskuntatieteiden alueella näin ei kuitenkaan automaattisesti tapahdu. Vaikka teemaa olisi kiinnostavaa käsitellä paljon tätä perusteellisemmin, tyydyn tässä vain toteamaan yhden keskeisen eron. Tieteellisen tutkimuksen tarkoitukseksi riittää uuden tiedon tuottaminen. Sen sijaan kehittäjälle tai käytännön ammattilaiselle ei riitä tutkimus ei itse tehty taikka muiden tuottama vaan heidän yhteiskunnallinen tehtävänsä on työstää tiedosta käytännön työmenetelmiä, testata niitä käytännössä ja vaikuttaa siihen, että luotettavat käytännöt omaksutaan ammattikuntien käyttöön. Kehittäjän tehtävä on myös jatkuvasti arvioida vallitsevia käytäntöjä paitsi eettisyyden myös vaikutusten suhteen.

Sosiaalialan piirissä niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin on yleinen huolenaihe se, että sosiaalityöntekijät hyödyntävät niukasti tutkittua tietoa. Osin tähän vaikuttaa se, että sen paremmin yhteiskuntatieteellinen kuin muukaan perinteinen tieteenalakohtainen tieto ei antaudu kovin helposti käytännön sosiaalityön sisältöjen muovaajaksi. Sosiaalityö ja alan muut ammatit tarvitsevat sellaista tutkittua tietoa, joka lisää ymmärrystä kohdeilmiöistä, on hyödynnettävissä käytännön menetelmien rakennusaineeksi ja on relevanttia yhteiskunnallisen tehtävän toteuttamisen kannalta. Juuri tästä vakiintuneiden tieteenalojen tuottaman tiedon riittämättömyydestä tai epäosuvuudesta on syntynyt ja vahvistumassa muun muassa käytäntötutkimuksen suuntaus. Se pyrkii sellaisen tutkimuksellisen lähestymistavan kehittämiseen, joka sopii sosiaalityön kohdeilmiöihin, joka antaa aineksia niitä käsittelevien interventioiden rakentamiseen ja on sovellettavissa niissä yhteiskunnallisissa ympäristöissä, joissa sosiaalialan ammattilaiset toimivat. Yksi osa tätä on tutkimuksellinen yhteistyö palveluja käyttävien ihmisten kanssa.

 

Kehittäminen ammatillisen osaamisen ja työn eettisen laadun vahvistajana

Sosiaalialan kehittämisinstituutioiden keskeinen tarkoitus ja tavoite on ammatillisen osaamisen vahvistaminen. Tähän liittyy myös työn eettinen laatu. Kehittämistyön tarkoitus näkyy erityisen selkeästi myös sosiaalialan osaamiskeskuksia koskevan lain tarkoituksen muotoilussa: perus- ja erityisosaamisen edistäminen.

Mitä eettisiä näkökohtia pitäisi tämän tarkoituksen toteuttamisessa ottaa huomioon? Tarkastelen kysymystä seuraavista näkökulmista:

  • kehittämistyö sosiaalityön arvojen toteuttajana eli työn moraalinen ulottuvuus
  • kehittämistyö ammatillisen osaamisen edistäjänä
  • kehittämistyö ammattilaisten kehittämisvastuun vahvistajana.

Kehittämistyön arvoulottuvuus on olennainen elementti ammatillisen osaamisen edistämisessä. Ammatilliset perusarvot jokaisen ihmisen yhtäläinen ihmisarvo, oikeudenmukaisuus, vastuullisuus ovat ymmärtääkseni tälle kuulijakunnalle tuttuja, joten en käsittele niitä tässä yhteydessä. Sosiaalialan ammatit ovat myös sitoutuneet kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, joten sekä arvoja että eettistä toimintaa on tarpeen tarkastella myös näiden sopimusten määrittelemiä päämääriä ja tavoitteita vasten. Tärkeätä on kaikissa tilanteissa korostaa arvoulottuvuuden olennaista merkitystä myös osaamisen edistämisessä.

Sosiaalialan työhön vaikuttavat monin tavoin kulttuurin yleiset arvot, kussakin yhteiskunnassa vallitsevat arvot sekä ammattilaisten työnantajan, esimerkiksi kunnan omissa strategioissaan omaksumat arvot. Kun tänä päivänä useimmat julkiset organisaatiot laativat omia strategioitaan, myös niissä määritellään yleensä organisaation arvot. Sosiaalityö ja muut sosiaalialan ammatit toimivat monissa yhteistyösuhteissa. Sen vuoksi on tärkeä olla tietoinen myös yhteistyökumppaneiden arvoista.

Ei ole harvinaista, että sosiaalialan ammattilainen toimii erilaisten arvojen ristipaineissa. Ammatin paikka vähävoimaisten ja syrjittyjen ihmisten auttajana jopa asianajajana tuo väistämättä mukanaan myös eräänlaisen valtavirtaa vastaan toimivan instituution aseman. Jännitteinen positio arvojen ja intressien risteyskohdassa on sosiaalityön varsin yleinen lähtökohta, ei sen ongelma.

Kehittämisen eettiset kysymykset voivat olla erilaisia silloin, kun ne nousevat käytännön työssä havaituista ongelmista ja kysymyksistä, verrattuna tilanteeseen, jossa kehittämistyön aloitteet nousevat esimerkiksi palveluorganisaatioiden taloudellisista paineista ja rakenteellisista uudistuksista. Kehittämistyön aloitteet voivat tulla myös hyvin etäältä arkipäivän työstä ja yksittäisten ihmisten elämästä. Esim. valtakunnallisten ohjelmien alueellinen ja paikallinen implementointi voi edellyttää ammatillisen osaamisen uudistamista eli tässä tarkoitettua kehittämistä. Tällaisessa tilanteessa kehittäjät joutuvat käsittelemään käytännössä vakiintuneiden toimintamallien ja kehittämishankkeiden välistä suhdetta. Valtakunnalliset ja pitkän aikavälin muutoksiin tähtäävät kehittämishankkeet saattavat näyttää käytännön työntekijöistä liian etäisiltä ja merkitykseltään marginaalisilta verrattuna sosiaalihuollon akuutteihin tarpeisiin ja asiakkaiden ongelmien välittömiin ratkaisuihin. Tässä valossa ei ole ihme, että monet asiakastyössä toimivat ammattilaiset kokevat kehittämisväsymystä ja toivovat vain ”enemmän aikaa perustyölle”.

Hyvin ja oikein toimiminen eli eettinen toimintatapa voisi tällaisessa tilanteessa olla mahdollisimman perusteellinen yhteinen keskustelu erilaisten kehittämisintressien ensisijaisuudesta, sekä välittömistä että pitkän aikavälin hyödyistä. Myös sosiaalinen kestävyys on tärkeä uudistamisen ja uudistumisen tavoite siitä huolimatta, että resurssitarpeet useimmiten kohdistuvat tähän päivään tai huomiseen. Olennaista on myös luoda sellainen kehittämisympäristö, jossa käytännön työntekijät eivät joudu laiminlyömään oman ammattinsa ydintehtäviä. Tarvitaan yhteisiä areenoita arvoristiriitojen ja eettisesti kuormittavien tilanteiden käsittelyyn.

Arvoina esitetään usein myös sellaisia tekijöitä, jotka paremmin sopisivat ”tapa toimia” otsikon alle. Tällaisia ovat esimerkiksi asiakaskeskeisyys, luottamuksellisuus, yhteistyösuuntautuneisuus. Myös työn onnistumisen edellytyksiä saatetaan esittää arvoina, kuten asiakkaan ja työntekijän keskinäinen luottamus. Kaikki nämä tekijät ovat tärkeitä, mutta ne eivät välttämättä ole luonteeltaan arvoja.

Kehittämistyö ammatillisen osaamisen edistäjänä. Yleinen sosiaalialan edustajien toteamus on se, että ammatillisia interventioita vaativat sosiaaliset ongelmat ovat vuosien saatossa tulleet aina vain vaikeammiksi. Tämänsisältöisiä kommentteja esittävät niin käytännön työntekijät kuin tutkijat, opettajat ja kehittäjätkin. On hyvä hetkeksi pysähtyä pohtimaan tämän toteamuksen sisältöä.

Milloin ongelma tai tehtävä koetaan vaikeaksi? Mielestäni vaikeudesta on kysymys silloin, kun edessä oleva ongelma ja käytettävissä oleva tieto ja osaaminen eivät vastaa toisiaan. Työn vaikeutta tai vaikeutumista voidaan edellä olevan perusteella kuvata ongelmien ja osaamisen kuiluksi. Sosiaalialan ammatillisen osaamisen kannalta olisi tärkeä pohtia, mistä tämä kuilu muodostuu. Selityksiä on varmaankin monia ja seuraavassa esittämäni analyysi on tarkoitettu luonteeltaan hypoteesiksi, ei ainoaksi oikeaksi selitykseksi.

Havaintojeni ja kokemukseni mukaan kulttuurinen ja yhteiskunnallinen kehitys kohti postmodernia elämää ja suomalaisen sosiaalihuollon lisääntyvä juridisoituminen kulkevat yhä kauemmaksi toisistaan. Mitä yksityiskohtaisempi on säännöspohja, sitä jäykemmiksi muodostuvat auttamisorganisaatiot ja niiden toimintatavat. Ja mitä jäykempiä ovat auttamisorganisaatiot, sitä kauemmaksi ne kulkevat tämän päivän ihmisten monenkirjavista, muuttuvista ja erilaisiin elämänkokemuksiin perustuvista elämäntilanteista ja -kriiseistä. Viimeaikaiset perhetragediat ovat järkyttävällä tavalla todistaneet perheiden sisäisten vaikeuksien ja auttamisjärjestelmien kohtaamattomuudesta. Se minkälaista viestiä julkinen auttamisjärjestelmä lähestymistavastaan, osaamisestaan ja toiminnastaan lähettää, vaikuttaa siihen, miten matala tai korkea kynnys on sieltä avun hakemiseen.

Sosiaalityön koulutus on jo pitkään ollut yliopistotasoista ja perustunut tieteelliseen tietoon. Sen rinnalle on kehittynyt myös korkeakoulutasoinen sosionomikoulutus. Juridisoituvat kulttuurit eivät kuitenkaan anna tilaa teoreettiseen ja tutkittuun tietoon pohjaavalle, erilaisten elämäntilanteiden mukaan räätälöidylle työotteelle. Näyttää myös ilmeiseltä, että valtakunnalliset päättäjät ja viranomaiset eivät luota ammattilaisten kykyyn auttaa asiakkaita ilman yksityiskohtiin meneviä säännöksiä. On tietysti myös itse alan arvioitava osaamistaan komplisoiduissa psykososiaalisissa tilanteissa taikka monialaisissa yhteistyösuhteissa. On mahdollista, että nykyiset tiedepohjat eivät anna parasta mahdollista pohjaa ihmisten psykososiaalisten ja perheiden tunnesuhteiden vaikeuksien käsittelylle.  Tällaisessa tilanteessa työntekijän on turvallista pitäytyä normitettuihin, lakipykälissä yksilöityihin käytäntöihin. Myöskään yhteistyön osaaminen sosiaalisen ulottuvuuden nivomiseksi muihin hyvinvointipolitiikan ulottuvuuksiin ei välttämättä ole alan yleinen vahvuus, vaikka sen merkitys tulevaisuudessa on todennäköisesti kasvava.

Miten tämä liittyy kehittämistyön etiikkaan? Silloin kun todetaan vain ongelmien vaikeus, mutta ei sen kuilua suhteessa osaamiseen, syntyy helposti vaikutelma ongelman siirtämisestä joko yleisesti yhteiskunnalle tai itse ongelmalle. On selvää, että monet sosiaalialalla vastaan tulevat kysymykset ovat kompleksisia, niitä ei ole mahdollista selittää tai ymmärtää vain yhden tieteenalan antamin käsittein tai teorioin. Käytettävissä oleva tieteellinen tieto ei riitä lähestulkoonkaan antamaan riittäviä tiedollisia tai taidollisia edellytyksiä sen paremmin ongelmien analyysiin kuin niihin purevien interventioiden rakentamiseen. Tässä suhteessa on tarpeen olla yhtä aikaa nöyrä ja kunnianhimoinen. On sinnikkäästi haettava uutta tietoa, etsittävä muiden kokemuksia myös kansainvälisiä ja rakennettava niistä käytännön lähestymistapoja, kriittisesti arvioiden. Edellä kuvattujen tekijöiden lisäksi sosiaalityössä myös asiakas on osallinen elämäntilanteensa parantamiseen tai ongelmien ratkaisuun tähtäävään työhön. Tämä tuo työhön monia vaikeasti ennustettavia elementtejä. Tämä ei voi kuitenkaan olla perusteena sille, että ei haeta tietoa ja rakenneta käytäntöjä paremman osaamisen aikaan saamiseksi. Asiakkaiden osallisuuden soisi pikemminkin olevan uuden tiedon ja osaamisen hankintaan motivoiva tekijä.

Edellä esitetty näkemys sosiaalisen työn vaikeudesta ongelmien ja osaamisen kuiluna saattaa kuulijasta tuntua kovin vaativalta, jopa ankaralta näkemykseltä. Asia voidaan nähdä myös lohdullisemmin. Se merkitsee, että emme ole kohtalonomaisesti sidottuja ylipääsemättömiin sosiaalisiin ongelmiin, vaan voimme myös omin ja yhteisin toimin kaventaa kuilua ongelmien ja osaamisen välillä.

Sosiaalialan ja sosiaalityön nykyiset käytännöt ja menetelmät eivät ole vakio, johon verrattuna eteen tulevat ongelmat ovat enemmän ja vähemmän vaikeita. Asetelman tulisi olla päinvastainen. Lähtökohdaksi tulisi ottaa ihmisten elämäntilanteiden vaikeudet ja sosiaaliset ongelmat myös yhteisöjen ongelmat , jolloin ammatin käytännöt ja menetelmät luodaan vastaamaan näiden tilanteiden luonnetta ja dynamiikkaa. Käytäntöjen ja menetelmien uudistaminen jatkuvasti muuttuvan yhteiskunnan tarpeiden, monenkirjavien yhteisöjen ja ihmisten kompleksisista elämäntilanteista nousevien kysymysten mukaan on kehittämistyön ydintehtävä, sen keskeinen eettinen vastuu.

Kehittämistyö ammattilaisten kehittämisvastuun vahvistajana. Jos otamme tarkastelumme kohteeksi nykyisillä käytännöillä aikaansaadut muutokset ihmisten elämäntilanteissa, toimintaedellytyksissä tai elämänotteessa sekä yhteisöjen toiminnassa, näemme mitkä käytännöt tuovat mukanaan myönteisiä muutoksia, mitkä eivät edistä olennaisia muutoksia ja mitkä saavat aikaan kenties negatiivisia vaikutuksia. Tältä pohjalta on mahdollista muodostaa kuva tiedon ja osaamisen edistämisen eli kehittämisen tarpeista.

Sosiaalialan ammatillisessa työstä ainakin Suomessa puuttuu systemaattinen palaute, ei vain kyselylomakkein tehdyt kyselyt, vaan asiakkaan ja työntekijän yhteiset arvioinnit siitä, miten yhteinen työskentely on vaikuttanut asiakkaan elämään. Tällaisten yhteisten keskustelujen rinnalla tarvitaan myös tieteellisesti luotettavia tutkimuksia toiminnan vaikuttavuudesta yleisemmin. Kehittämistyön etiikkaan pidän tärkeänä sisällyttää vastuullisen asenteen työn vaikutusten seuraamiseen ja arviointiin. Kun työntekijät ottavat itse haltuunsa toiminnan vaikutusten kriittisen arvioinnin, syntyy toivottavasti luonnollinen tarve myös oman työn kehittämiseen. Tällöin kehittämismotivaation aikaan saamiseen ei tarvita eri keinoja eikä ulkopuolelta tulevaa painetta, vaan työ itsessään ruokkii entistä parempien käytäntöjen aikaan saamista.

Olennaista on, miten kehittäjä/kehittämisorganisaatio auttaa ammatillisia työntekijöitä a) konkretisoimaan yksittäisten ihmisten, perheiden tai yhteisöjen kanssa, mitä hyvinvoinnin edistäminen kussakin tilanteessa tarkoittaa, b)  tunnistamaan sosiaalialan keskeisen kohteen: ihmisen ja ympäristön suhteen, c)  seuraamaan ja arvioimaan oman työnsä vaikutuksia, d) kysymään ja hankkimaan sellaista tietoa ja osaamista, joka osuu käsiteltävänä olevaan kysymykseen, e) luomaan foorumeita ja mahdollisuuksia eettisten ristiriitojen ja kysymysten pohdintaan, f) tunnistamaan ja esittämään opettajille/kehittäjille/ tutkijoille/omalle organisaatiolle niitä tilanteita, joissa nykyinen tieto/osaaminen suhteessa käsiteltävinä oleviin tilanteisiin on riittämätöntä, soveltumatonta tai puuttuu kokonaan taikka nykyiset käytännöt vaativat uudistamista. On tärkeätä, että tiedon ja osaamisen puutteiden tunnistaminen on alan ammattilaisten omissa käsissä ja yhtä tärkeätä on tehdä asianomaisille tahoille ehdotuksia ja aloitteita tieto- ja osaamispääoman vahvistamisesta.

 

Kehittämistyön toteuttamisen etiikka

Kehittämistyön toteuttamisen etiikkaan soveltuu melko suurelta osin se, mikä koskee myös sosiaalityön ja -alan tutkimisen etiikkaa. Pirkko-Liisa Rauhala ja Elina Vironkannas ovat käsitelleet sosiaalityön tutkimuksen etiikkaa artikkelissaan Sosiaalityön tutkimuksen etiikka, opettaminen ja tietoarvo (Pehkonen & Väänänen-Fomin (toim.): Sosiaalityön arvot ja etiikka 2010). Alan kirjallisuutta referoiden he käsittelevät nimenomaan tutkimusetiikkaa suhteessa tutkittaviin ihmisiin. Tällöin keskeisiä prinsiippejä ovat kohdehenkilöiden loukkaamattomuus ja koskemattomuus sekä vahingoittamisen, esimerkiksi leimaamisen välttäminen.

Tutkimisen etiikkaa suhteessa tutkittaviin ihmisiin on jäsennetty muun muassa tutkimusprosessin vaiheiden mukaan: suostuminen, sitoutuminen, irtaantuminen taikka suostumus, kenttätyö, raportointi. Kaikki nämä näkökulmat ovat mukana myös kehittämistyössä silloin, kun kehittäminen koskee nimenomaan asiakkaiden kanssa tehtävää työtä.

Sosiaalityössä ja alan muidenkin ammattilaisten työssä olennainen toiminnallinen periaate suorastaan eettinen ulottuvuus on työn tekeminen yhdessä asiakkaiden kanssa. Vaikka monia toimintoja suomalaisessa sosiaalihuollossa leimaa vielä toimenpide- ja järjestelmäkeskeisyys, on silti tärkeätä pitää näkyvissä juuri sosiaalisen käsitteestä nouseva yhteinen työskentely ja yhteinen vastuu. Tämä pätee myös alan kehittämishankkeisiin. Sekä arvojen että toiminnan onnistumisen kannalta on olennaista, että kehittämishankkeisiin osallistuvat ihmiset saavat riittävän ja selkeän informaation hankkeen tarkoituksesta ja tavoitteista, sen työskentelytavoista, heidän omasta osuudestaan ja siitä, miten hankkeen aikana kertynyttä tietoa ja kokemusta hyödynnetään. Raportoinnissa on tärkeä ottaa huomioon asiakkaiden kokemukset ja näkemykset.

Useissakin käytännön kehittämishankkeissa havaitsemani kokemus on se, että palveluja käyttävät ihmiset ovat yleensä hyvin motivoituneita toimimaan kehittämisprojekteissa. On kokemusta esimerkiksi siitä, että kehittämishankkeen soveltama tilannearvioinnin keskustelurunko tuotti asiakkaan pitkäaikaiselle työntekijälle aivan toisenlaista tietoa kuin mitä hän oli saanut samalta asiakkaalta normaalissa virkaroolissaan. On tavattu asiakkaita, jotka haluaisivat jatkaa osallistumista kehittämistyöhön vielä senkin jälkeen, kun hanke on päättynyt. Ja on kokemusta siitä, että asiakkaiden tuottama ns. kokemustieto on olennaisella tavalla merkinnyt myös työorientaatioiden muuttumista ”normaalissa” työssä.

Kaikki se, mikä koskee suhdetta kehittämistyön asiakaskumppaneihin, koskee luonnollisesti myös kehittäjän suhdetta ammattilaisiin, niihin ihmisiin, joiden työtä halutaan uudistaa. Suurena vaarana uudistustyössä on se, että työntekijät kokevat kehittäjien sivuuttavan tai väheksyvän heidän aikaisempia käytäntöjään. Tällöin lähtökohta yhteiselle kehittämistyölle on erityisen hankala. Kehittämistyössä kaikkien osapuolten keskinäinen luottamus on samanlainen perusta onnistuneelle yhteistyölle kuin se on ammattilaisen ja asiakkaan yhteisessä työskentelyssä.

 

Kehittämistyön yhteiskunnallisten yhteyksien etiikka

Sosiaalialan kehittäjä on aina myös vaikuttaja. Hänen työnsä ei vaikuta vain niihin sosiaalialan organisaatioihin ja niissä toteutettavaan työhön, joiden kanssa hän kehittämistyötä tekee. Hänen voidaan odottaa vaikuttavan myös alan asemaan ja siihen kohdistuviin asenteisiin. Omilla kannanotoillaan kehittäjä voi esimerkiksi median kautta muovata alan julkisuuskuvaa, sen uskottavuutta ja sitä kohtaan tunnettua luottamusta.

Yhteiskunnallisten yhteyksien suhteen haluaisin nostaa esiin kehittämistyön muutamia tärkeitä arvoja:

  • totuudellisuus
  • vastuullisuus ja
  • toivon ylläpitäminen.

Totuudellisuudella tässä yhteydessä tarkoitan sitä, että on tarpeen avata erilaisten ongelmiin vaikuttavien tekijöiden monisyistä luonnetta. Suuri houkutus on kuvata sosiaalisia ongelmia yksisuuntaisina syyseuraussuhteina. Esim. 1990-luvun lama ja sen aiheuttamat toimet ovat julkisen puhunnan mukaan syynä kaikkiin tämän päivän ongelmiin. Varmaan osittain näin onkin, mutta samalla on hyvä muistaa, että edellistä lamaa edeltävältä ajalta on todella niukasti vaikuttavuustietoa. Jos emme tunne jonkin palvelun vaikutuksia, on vaikea tietää myöskään kyseisen palvelun leikkaamisen vaikutuksia. Asiantuntijalla tulisi olla tarkempi kuva kuin ns. ”suurella yleisöllä” tai päivälehtien yksinkertaistetulla informaatiolla. Ja jos ei tarkempaa tietoa ole, on sekin syytä sanoa eikä turvautua katteettomiin yleistyksiin.

Kokemuksesta myös tiedän, että joskus päätöksentekijöillekin annetaan informaatiota, joka nojaa enemmän toiveisiin ja oletuksiin kuin faktatietoon. Tällaisia lupauksia saatetaan antaa tietyn resurssilisäyksen tai jonkin palvelumuodon kasvavia kustannuksia ehkäisevistä vaikutuksista. Jos samalla ei luoda systemaattista seurantajärjestelmää siitä, toteutuuko olettamus, emme toimi vastuullisesti. Totuudellisuuden etiikka edellyttäisi, että kerromme oletetun kehityksen epävarmuuden ja riskit ja samalla sitoutuisimme seuraamaan olettamusten toteutumista tai toteutumattomuutta.

Totuudellisuuden rinnalla on tarpeen vastuullisuus. Sosiaalialan ammattilaiset toimivat monenlaisissa yhteistyösuhteissa ja viime aikoina erityisesti yhteistyö median kanssa on ollut kasvamassa. Emme voi toimia yhteistyösuhteissamme siten, että alan uskottavuus kärsii tai asiakkaisiin kohdistuva syrjintä taikka kovat asenteet lisääntyvät. Kehittäjä kuten muutkin alan ammattilaiset demonstroi omalla toiminnallaan ja kielenkäytöllään ihmisarvon kunnioittamista. Sosiaalialan taitoihin kuuluu kyky verbalisoida vaikeat ja epämiellyttävätkin asiat tavalla, joka on sopusoinnussa alan keskeisten arvojen kanssa. Tämä taito ei synny itsestään, vaan se on osa ammatillista osaamista ja vaatii oman huomionsa koulutuksessa.

Yhteistyökumppaneiden taikka median joskus kohtuuttomien odotusten edessä on syytä pitää näkyvissä myös se realiteetti, että monissa sosiaalisissa tehtävissä ammattilainen ei yksin tuo elämäntilanteen muutosta. Työ on useimmiten yhteistä työskentelyä monien tahojen kanssa, mutta ennen kaikkea yhteistä työskentelyä palveluja tarvitsevan ja käyttävän asiakkaan kanssa. Tästä katsannosta julkinen keskustelu yksilön vai yhteiskunnan vastuusta vaihtoehtoina on epärelevanttia. Sosiaalialan arvojen ja moraalin mukaista on yhteinen, jaettu vastuu.

Mitä sitten tarkoitan toivon herättämisellä? Yhteiskuntatieteelle ja -tieteilijöille on miltei kunnia­asia olla kriittinen, osoittaa yhteiskunnan kitka- ja ongelmakohtia. Tällä lähestymistavalla saa usein myös sympatiaa. Mutta sen kääntöpuoli on monesti syntyvä toivottomuuden tunne: asioille ei voi mitään, jos ne johtuvat yhteiskunnasta. Vastuuta osoitettaessa yhteiskunnalle on vaikea nimetä viestin vastaanottajaa. Yhteiskuntatieteilijöinä myös tiedämme, että yhteiskunnan muuttaminen on suuri ja pitkäaikainen tehtävä. Ennen kuin se on saatu toteutetuksi jos on saatu , monta sukupolvea ehtii siirtyä toisiin avaruuksiin. Sen vuoksi on tärkeä myös tunnistaa ne tekijät, joiden avulla edes pieniä muutoksia saadaan aikaan. Vanhat sosiaalityön klassikot puhuvat yksilöiden kohdalla tuskan ja toivon tasapainosta. Hieman muuntaen tätä voisi soveltaa myös yhteisö- ja yhteiskuntatason ilmiöihin. On tärkeä tunnistaa ja osoittaa myös niitä tekijöitä, joiden suhteen voidaan tehdä jotakin, joihin ihmisillä itsellään ja ammattilaisilla on edellytyksiä ja kenties voimaakin. On epäeettistä synnyttää ihmisille lisää toivottomuuden ja voimattomuuden tunnetta.

 

Sosiaaliala toimii eettisten jännitteiden ympäristössä

Sosiaaliala ja sen ammattilaiset toimivat siis monien erilaisten arvolähtökohtien risteyksessä. Tällainen positio on omiaan luomaan jännitteitä, koska ei ole selvää, että eri instituutioiden tai toimijoiden arvolähtökohdat ovat samanlaiset. Pikemminkin on luonnollista, että arvojen välisiä jännitteitä syntyy.

Suuri osa sosiaalialan tehtävistä sijoittuu julkiselle sektorille, kuntiin. Kunnat ovat poliittisesti johdettuja organisaatioita, joiden toimintaan lähtökohtaisesti sisältyy erilaisia ideologioita ja tavoitteita. Tämä on osa demokraattista järjestelmää eikä siten ole negatiivinen asia. Päinvastoin, juuri demokraattisen prosessin avulla erilaiset yhteiskunnalliset näkemykset tulevat yhteisen käsittelyn piiriin.

Mutta ei pelkästään politiikka luo jännitteitä. Viime vuosina myös julkisten organisaatioiden piiriin on kulkeutunut erilaisia organisaatioteorioita ja johtamisoppeja. Kun kulttuurin ja yhteiskunnallisen muutoksen kärjessä yleensä ovat talouden ja teknologian ulottuvuudet, on myös sosiaalihuoltoon omaksuttu organisatorisia lähestymistapoja ja johtamisoppeja näiltä aloilta. Useimmiten ne eivät kuitenkaan sovellu ihmistyöhön. Markkinat, tavarantuotanto, kilpailu on alkanut muokata myös julkisen toiminnan ja sosiaalihuollon lähestymistapoja. Sosiaalialan kehittäjät ovat tässä risteyskohdassa. He voivat omilla toimillaan suunnata kehitystä tavalla, joka vastaa sekä ihmisten elämäntilanteisiin että toteuttaa sosiaalityön arvoja, moraalia ja eettisiä toimintaperiaatteita.

Do NOT follow this link or you will be banned from the site!