Puhe

Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja
Kymen-Karjalan sosiaaliturvayhdistys 80 v.
Kouvola 30.10.2018

 

Juhlapuhe

 

Haluan ensinnäkin kiittää kutsusta tähän Kymen-Karjalan sosiaaliturvayhdistyksen 80-vuotisjuhlaan. Koen yhdistyksen ikätoverikseni, vaikka pari vuotta ikäeroa onkin. Tällä pohjalla tiedän, että yhdistys kantaa historiassaan ja toiminnassaan mittavan määrän sosiaalialan kokemusta. Onnittelut siis sekä tähänastisesta työstä että onnea tuleville vuosille.

Suomalainen sosiaali- ja terveydenhuolto elää parhaillaan yhtä historiansa suurinta muutosta. Vaikka reformi on vielä kesken ja vaikka se niin järjestöjen kuin kuntienkin piirissä herättää monensuuntaisia reaktioita ja odotuksia, on suurissa uudistuksissa aina myös myönteinen puoli. Se pakottaa meidät pohtimaan alan peruskysymyksiä, kysymään itseltämme, mitä varten toimintamme on olemassa ja miten meidän tulisi sekä uudistua että säilyttää kivijalastamme se, mikä on kestävää ja arvokasta. Suuri muutos antaa mahdollisuuden avata monia paikalleen jähmettyneitä ajatuskulkuja ja rakenteita.

 

Hieman historiaa

Kun kysymyksessä on 80-vuotisjuhla, sallittaneen, että aloitan katsomalla taaksepäin – vaikka hyvin tiedän, että uudistukset eivät onnistu vain peruutuspeiliin katsomalla.

Vuonna 1912 perustetun Köyhäinhoitolehden vastaava toimittaja – Kuopion läänin köyhäinhoidon tarkastaja Bruno Sarlin – kirjoitti lehden ensimmäisen numeron pääkirjoituksen. Todettuaan ensin, että köyhäinhoito kunnissa keskittyy lähinnä hädän ja puutteen lieventämiseen ”pelastamaan valistuneen, kristillisen yhteiskunnan kärsiviä jäseniä kuolemasta nälkään ja hoidonpuutteeseen”, hän jatkoi korostaen ehkäisevän työn merkitystä, ”jossa on enemmän syvyyttä, enemmän arvostelevaa järkeä ja inhimillisyyden tuntoa. Sen mukaisena laajenee köyhäinhoidon tehtävä hätääntyneen yksilön hetkellisestä hoitelusta moninaisia yhteiskuntaelämän varjopuolia käsitteleväksi reformityöksi.” Mutta Sarlin ei jätä köyhäinhoidon tehtävää tähänkään. Hän jatkaa: ”vieläkin puuttuu jotain, vieläkin korkeampiin päämääriin on köyhäinhoidossakin pyrittävä… Sanalla sanoen: köyhäinhoidon korkeinna määränä on oleva köyhyydettömyys, köyhäinhoidon asteettainen itsensä tarpeettomaksi tekeminen. – Mutta niille perille pyrkiessään on köyhäinhoidon muututtava koko olemukseltaan. Sen on sisäisesti kehityttävä ja syvennyttävä nykyisen lääketiedon tavalla, joka pikemminkin pyrkii poistamaan tautien syitä ja syntyä, kuin rakentelemaan hoitoloita erilaisiin sairauksiin jo sortuneille; sen on muodostuttava voimakkaaksi tekijäksi kansan siveellisen ja taloudellisen kehittämisen ja kasvattamisen työssä.”

Siinä on vuoden 1912 visio tulevaisuuden sosiaalihuollosta: vahva sosiaalinen eetos, kunnianhimoinen ja kauaskantoinen päämäärä, tiedon ja osaamisen merkitys, köyhäinhoidon merkitys koko yhteiskunnan ja kansakunnan hyvinvoinnille. Sarlin yhdisti ihmisten auttamisen inhimillisen otteen rakenteita muuttavaan työhön pitkälle tulevaisuuteen katsovalla tavalla.

Miten paljon me nykyisen sosiaalihuollon edustajat rohkenemme puhua näin vahvalla vakaumuksella sosiaalihuollon tehtävästä ja merkityksestä – ja uskommeko itse siihen. Sarlinin puheessa ei kuulunut valittamista, toki perusteltua kritiikkiä silloiseen suuntaukseen, sen sijaan vahva eetos ja määrätietoinen ote muutostyöhön.

Sarlin oli eri vaiheissa myös edistyspuolueen kansanedustaja, Vaasan läänin maaherra ja viimeksi Helsingin huoltoviraston toimitusjohtaja. Hän osallistui moniin sosiaalihuoltoa ja sen koulutusta käsitteleviin valtion komiteoihin ja toimikuntiin.

 

Katsaus Sarlinista nykypäivään

Sarlinin päivistä on pitkä matka nykypäivään. Vaikka tarkoitus ei ole kulkea läpi koko köyhäinhoidon ja sosiaalihuollon kehitysprosessia, on silti hyvä nostaa näkyviin joitakin avainkohtia, jotka edeltävät nykypäivän sosiaalihuoltoa, sen vahvuuksia mutta myös kipukohtia.

Vuoden 1937 lainsäädäntökokonaisuus – lastensuojelulaki, alkoholistilaki ja irtolaislaki – oli merkittävä uudistus sosiaalipalvelujen näkökulmasta. Köyhäinhoitolakia, joka koski ennen muuta taloudellista auttamista, oli uudistettu jo 1920-luvulla. Köyhäinhoidon kokonaisuuteen vaikutti myös 1930-luvun lopun kansaneläkelaki, joka takasi taloudellisen perusturvan vanhusväestölle. Lastensuojelulain, alkoholistilain ja irtolaislain keskeinen elementti oli asteittain koveneva kontrolli: varoitus, valvonta ja huostaanotto/laitoshoito. Tämä kokonaisuus myös edellytti kuntiin ammattilaisia panemaan lakeja käytäntöön. 1940-luvun alussa syntyi suomenkielinen ja ruotsinkielinen sosiaalihuoltajakoulutus.   Vaikka tavoitteena yhtäällä oli ihmisten auttaminen, oli näkökulma vahvasti yhteiskunnallisten ongelmien hallinta ja viranomaisten tehtävä kontrollin toteuttamisessa. Köyhässä maassa piti myös tarkasti harkita, mihin yhteisiä varoja käytetään. Tarveharkinta oli tiukkaa. Sosiaalitoimisto oli monella pelkoa herättävä paikka, koska virkailijat eivät aina malttaneet jättää avun kylkiäisenä tulevia moraalisaarnoja – joista jo Sarlin oli varoittanut.

1960-luvulta kannattaa mainita kaksi asiaa, joilla oli merkittäviä seurauksia sosiaalihuoltoon. Vahva kritiikki sosiaalihuollon pakkotoimenpiteitä kohtaan ja tarve asiakkaiden oikeuksien vahvistamiseen ja varmistamiseen. Nuorten radikaalien toimittama kokoomateos Pakkoauttajat oli vahva manifesti sosiaalihuollon epäoikeudenmukaiseksi todettua ja koettua kontrollia kohtaan, ja myös sosiaalityötä kohtaan. Toisaalta, 60-luku antoi myös uuden vision, joka ytimeltään muistuttaa paljon Sarlinin visiota. Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka nosti tavoitteeksi ”köyhyydestä kohoavan ihmisen”. Se oli innostava ja myös sosiaalihuollon väkeä kannustava teos. Kuusi korosti sosiaalipolitiikan merkitystä koko yhteiskuntaa kehittävänä ja vaurastavana tekijänä. Sosiaalipolitiikka ei ollut pelkkä kustannusrasitus, vaan yhteiskunnan hyvinvoinnin edistäjä. Kuusi ymmärsi myös yksilöllisen sosiaalityön merkityksen korostaessaan, että aina tulee olemaan myös ihmisiä, jotka tarvitsevat hyvin yksilöllisesti heidän elämäntilanteeseensa räätälöityä apua. Itse näen Pekka Kuusen eräänlaisena Bruno Sarlinin visioiden jatkajana ja niiden tuojana 1960-luvulle ja pitkälle tulevaisuuteen. Alan ammattilaisille Kuusen visio oli rohkaiseva ja antoi sekä toivoa että uskoa työn merkitykseen.

1960-luku käynnisti merkittävän reformityön, joka tulokset toteutuivat 1970- ja 1980-luvuilla. Kansanterveyslaki, peruskoulu, lasten päivähoitolaki ja 1980-luvulla sosiaalihuoltolaki oli Suomen hyvinvointipolitiikan ”kulta-aikaa”. Kansanterveyslaki kylvi jo 1970-luvulla sosiaali- ja terveydenhuollon yhteensovittamisen siemenet. 1970-luvulla työskenteli myös Sosiaalihuollon periaatekomitea ja sen työn pohjalla 1980-luvun alussa säädetty sosiaalihuoltolaki oli selkeä irtiotto aikaisemmasta kotrollisävyisestä ja tiukan tarveharkinnan sosiaalihuollosta. Yleisten palvelujen käsite, samanlaiset valtionosuusperusteet terveydenhuollon kanssa ja suunnitelmallinen ote sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämiseen nostivat sosiaalihuollon tehtävän ja toteutuksen pelkästä hädänalaisten ”pelastamisesta” yhteiskunnan universaaliksi tukiverkoksi. Vaikeuksien ehkäiseminen nähtiin tärkeäksi toiminnaksi, vaikka välineitä siihen ei vielä paljon  ollut.

Organisaatio laajeni mittavasti ja vaati tuekseen runsaasti erilaisten asioiden hallinnointia. Suuri ja alkuvuosina keskitetysti ohjattu koneisto myös jähmetti ja vähensi toiminnan joustavuutta. Suuri organisaatio vaati hyvää johtamista. Tämä oli uusi haaste sosiaalihuollolle, joka oli siihen saakka ymmärretty ensi sijassa lakien toteuttamiseksi. Sitä olivat ohjanneet hallinnolliset käytännöt, valvonta ja 1970-luvulta perintönä saatu vahva suunnittelupainotus. Kun omaa johtamisen perinnettä ei ollut, valtasivat alueen yksityissektorin johtamisopit ja -gurut.

Ratkaiseva käänne tapahtui 1990-luvulla. Lama oli yksi muutokseen vaikuttanut tekijä – mutta ei varmaankaan ainoa. Taloudellisessa ympäristössä tapahtui monia muutoksia. Laman myötä nopeasti kasvanut työttömyys johti kahteen sosiaalihuollon kannalta kohtalokkaaseen seuraukseen. Toimeentulotuen menot kasvoivat miltei räjähdysmäisesti samaan aikaan, kun verotulot työttömyyden seurauksena putosivat yhtä dramaattisesti. Talous sai keskeisen roolin toiminnan toteuttamisessa, joka näkyi sekä etuuksien tiukkana harkintana että palvelujen karsintana. Laman seurauksena syntyneellä pitkäaikaistyöttömyydellä oli pitkäaikaiset seuraukset sosiaalihuollon toimintaan. Vaikka mm. EU-rahoilla käynnistettiin monia innovatiivisia ja asiakkaiden elämäntilannetta tilapäisesti helpottavia projekteja ja prosesseja, ei niistä kuitenkaan jäänyt pysyvää parannusta syrjään jätettyjen ihmisten elämään. Taloudellisesti tiukalla olevaan toimintaan yksityissektorin johtamisopit – joissa organisaation tuottavuudella ja taloudella on keskeinen merkitys – toivat omat mallinsa ja siellä ne ovat eläneet vuosikymmeniä.

Käännettä on kuitenkin mielenkiintoista tarkastella laajemmasta kulttuurisesta näkökulmasta. Amerikkalainen sosiologi William Ogbum kehitti jo 1930-luvulla teorian siitä, mitkä tekijät tai toimintaulottuvuudet johtavat yhteiskuntien ja niiden kulttuurien kehitystä. Tutkimustensa perusteella hän päätyi johtopäätökseen, että talous ja aineelliset ulottuvuudet – esimerkiksi tekniset innovaatiot mutta myös luontotekijät – kulkevat kulttuuristen muutosten kärjessä ja siten johtavat yhteiskuntien uudistumista. Sosiaaliset ja humanistiset tehtäväalueet tulevat perässä. Tätä Ogburn nimitti kulttuurin viivästymiseksi, jolle itse antaisin mieluummin nimen ”kulttuurimuutosten epätahti”. Humaanit ja sosiaaliset ulottuvuudet sopeutuvat talouden johtamaan muutokseen joko omaksumalla talouden tapaa toimia tai luomalla uusiin reunaehtoihin omaan toimintaansa soveltuvaa kehityksen mallia taikka yrittävät aikaan saada ”sosiaalista vastavoimaa” materiaalisen kehityksen vastapainoksi. En tiedä, onko Ogbumin teorialla enää selitysvoimaa – sillä on myös kriitikkonsa – mutta harvinaisen hyvin se kuvaa sitä keskustelua, jota esimerkiksi sosiaalihuollon piirissä on viime vuosina käyty.

Tulkitsen 1990-luvulla tapahtunutta suurta hyvinvointipolitiikan käännettä siten, että kysymys oli politiikkaakin syvemmästä kulttuurisesta muutoksesta. Toisin sanoen Ogbumin esittämän ”kulttuurin viivästymisen” teorian toteutumisesta siten, että taloudellinen ulottuvuus määrää yhteiskunnan suuntaa eikä sosiaaliselta ja humaanilta ulottuvuudelta ole löytynyt omista sisällöistään nousevaa vastavoimaa. Ja kun talouden johtamaan kehitykseen on yhdistynyt uskomattoman nopea teknologinen kehitys, on syntynyt mahtava materiaalisen kehityksen johtama kulttuurinen muutos, jonka seurauksia ja vaikutuksia voimme todeta päivittäin.

Edellistä puhetta ei pidä ymmärtää siten, että väheksyisin talouden merkitystä. Kaikki tiedämme, että hyvinvointipalveluihin tarvitaan rahaa. Kysymys on siitä, onko talouden toimintalogiikka soveltuva myös esimerkiksi sosiaalihuollon kaltaisen toiminnan uudistamiseen. Miten on mahdollista saada yhteiskunnassa tilaa sosiaalihuoltoon olennaisesti sisältyvälle myötätunnolle ja pyyteettömälle – eli voittoa tavoittelemattomalle – auttamiselle. Näen tässä mittavan, mutta myös kiinnostavan haasteen meille sosiaalialan toimijoille – niin järjestöille kuin kunnillekin.

 

Talouden ja tavaratuotannan logiikka ei sovi sosiaaliseen muutostyöhön

Myös kieli vaikuttaa yhteiskunnalliseen muutokseen. Talouden ja tavaratuotannon kieli on siirtynyt myös sosiaalihuoltoon. Suunnittelu, seuranta ja tilastointi painottuvat tuotteisiin, suoritteisiin ja kustannuksiin – eivät ihmisten elämäntilanteita kuvaaviin käsitteisiin tai vaikutuksiin ihmisten elämässä, pärjäämisessä, elinoloissa tai elämäntilanteissa, vaikeuksien voittamisessa. Silloinkin kun puhutaan ihmisistä ja heidän elämäntilanteistaan, vaikeuksistaan tai voinnistaan, kieli on usein taloudesta ja tavaratuotannosta lainattua. Sosiaalihuollon piirissäkin meidän on helpompi puhua aineellisesta köyhyydestä, koska se viittaa rahaan ja sen puutteeseen, kuin mielenterveyden, avuttomuuden, osattomuuden tai riippuvuuksien aiheuttamista elämisen vaikeuksista. Mielenterveyden tuominen keskusteluun voi aiheuttaa kuulijassa väistelyä ja vaivautumista.

Kun sosiaalihuolto ja sosiaalipalvelut ovat yrittäneet pysyä mukana muutoksen aalloissa, on omienkin palvelujen tuottamisessa alettu ottaa mallia yksityisestä yritystoiminnasta. Myötätunnosta on tehty osto- ja myyntituote. Palvelu-käsitteen avulla rinnastaminen markkinoilla toimivaan palvelutuotantoon on ollut helppoa. Kotipalvelu on tässä käsitteistössä käynti ja toimenpide samalla tavalla kuin kampauksen tekeminen tai pesulan käyttö. Terveydenhuollossa ja myös sosiaalihuollossa on toki myös toimintaa, johon sopii tavaratuotannon kaltainen ajattelu. Lääkemääräys ja lääkkeen osto, kaihileikkaus, kuulokojeen hankinta voidaan määritellä toimenpiteeksi, samoin kuin niiden hankintaa edellyttävä arviointi. Sosiaalihuollossa apuvälineen hankinta tai kuljetuspalvelu voi hyvinkin olla ”vain” toimenpide. Mutta aina ne liittyvät tiettyyn elämäntilanteeseen ja sen kautta myös asiakkaan omien toimintaedellytysten vahvistamiseen, usein myös osallisuuden edistämiseen.

Palvelu on itse asiassa käyttökelpoinen yleisnimi erilaisille sosiaalipalveluille.  Se on ”kuorikäsite” erilaisille avun ja tuen muodoille. Kansalaisten keskuudessa ja varsinkin poliittisessa puhunnassa palvelu-sanaa käytetään kuitenkin kovin löysästi katsomatta sanan ”taakse”. Se on muodostunut jonkinlaiseksi stiiknafuuliaksi, yleiseksi elämäntilanteen parantajaksi. Se, mitä ihmiset tarvitsevat, ei ole kuori tai käsite, vaan sen sisältö. Ihmiset tarvitsevat turvallisuutta elämäänsä, huolenpitoa silloin, kun itse ei pärjää, apua jokapäiväiseen selviytymiseen, vammaisuuden aiheuttamien rajoitusten helpottamista, välittämistä, yhteydenpitoa yksinäisyyteen, tukea elämäntilanteen muutokseen, apua ja tukea lasten vaikeuksissa, irti pääsyä sietämättömästä riippuvuudesta, erilaisuuden hyväksymistä, ihmisarvoista kohtelua. Ja terveydenhuollosta yksinkertaisesti parantamista.

Jos palvelun perimmäinen tarkoitus ja sen toimintaa ohjaavat tavoitteet ja käytännön toteutusmuodot joutuvat ristiriitaan, syntyy ennen pitkää joko konflikti tai työntekijöiden vieraantuminen oman työnsä tavoitteista. Otan nyt hieman mahtipontisen esimerkin. Kun kirkko aikoinaan ryhtyi aneiden kauppiaaksi, se toimi hengellisen tehtävänsä, Jumalan valtakunnan sanoman levittämisen, kanssa ristiriitaisella tavalla. Ydinmissio ja käytännön toiminta eivät vastanneet toisiaan.Tämä ristiriita johti vastareaktioon, uskonpuhdistukseen. Toiminnasta oli siivottava pois kaikki sellainen, joka ei ollut sopusoinnussa kirkon hengellisen tehtävän kanssa. Jos myötätunnosta ja pyyteettömästä auttamisesta on tullut osto- ja myyntipalvelua, joudumme ehkä kysymään, mistä nousee sosiaalihuoltoon ”uskonpuhdistukseen” tarvittava ”Luther”.

Käsitys palvelun luonteesta heijastuu myös johtamiseen. Julkisenkin alan johtamiskoulutuksissa on kritiikittömästi sovellettu yritystoiminnan johtamisen malleja. Tiedän tämän kokemuksesta, moniin johtamiskoulutuksiin osallistumisen perusteella. Toki johtamisessa erilaisilla sektoreilla on yhteisiäkin piirteitä, mutta johdettava asia poikkeaa sosiaalihuollossa merkittävästi makkaratuotannosta taikka vaatekaupasta. Toiminnan ”sosiaalisen luonteen” vuoksi sosiaalihuoltoon ja sen johtamiseen tarvitaan ihmistyön logiikkaa, joka ottaa huomioon elämäntilanteiden ja toimintaedellytysten muutosten vaatiman ajan ja ihmisten psyykkisten ja sosiaalisten prosessien hitauden. Vapailla markkinoilla toimivan yrityksen perusteltu päämäärä on lisätä kysyntää ja tuottaa voittoa. Sosiaalihuollossa perimmäisenä tavoitteena on vähentää palvelujen tarvetta ja kohdentaa rajalliset ja annetut voimavarat niin, että kansalaisten oma pärjääminen vahvistuu ja parhaimmillaan palvelujen tarve pitkällä aikavälillä supistuu. Tietysti väestökehityksen realiteetit asettavat omat reunaehtonsa elämäntilanteiden muutoksen mahdollisuuksille. Kaikkiin toimialoihin ei sovi sama ajattelumalli.

Kun sosiaalihuollossa työtä ei tehdä vain yksilöjen kanssa, vaan ihmisen ja elämäntilanteen kokonaisuuden kanssa, sosiaalihuolto tarvitsee työskentelyssään monia kumppaneita: muita palvelujärjestelmiä terveydenhuollosta kouluun ja työllisyyspalveluihin, yhteistyötä järjestöjen ja asiakasryhmien kanssa. Sosiaalipalvelu ei ole ”lääkemääräys”, jonka voi antaa toisen organisaation toteutettavaksi, vaan monensuuntaista yhteistyötä, jossa asiakas ei ole vain kuluttaja. Sosiaalipalvelujen monilla alueilla asiakas itse on myös muutokseen vaikuttava tekijä. Tämä ei tarkoita sitä, että asiakas asetetaan vastuuseen elämäntilanteensa muutoksesta, vaan ammattilaisen ja asiakkaan yhteiseen työskentelyyn perustuvaa yhteistä vastuuta kummankin osapuolen parhaan ymmärryksen, tiedon ja kokemuksen perusteella. Edellisen perusteella pidänkin julkisen palvelun käsitteen sijasta Ruotsissa käytettävää käsitettä ”yhteiset palvelut” (gemensamma service) sosiaalihuoltoon osuvana. Se kertoo paremmin ydin asian: yhteisen vastuun sen sijaan, että korostuisi julkiseen palveluun niin usein liittyvä byrokraattinen työtapa.

 

Pitäisikö nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa?

Jos kysymys on edellä kuvaamistani mahtavista kulttuurisista virroista, onko sosiaalihuollolla mitään mahdollisuuksia ylläpitää mielikuvaa yhteiskunnalliseen kehitykseen vaikuttavasta toiminnasta? Pitäisikö nostaa kädet pystyyn ja todeta, että parempi tyytyä vain Sarlinin sanoin ”hätääntyneen yksilön hetkelliseen hoiteluun”, pitäytyä hädän ja puutteen lieventämiseen, pelastamaan yhteiskunnan kärsiviä jäseniä kuolemasta ja hoidonpuutteesta. Onko sosiaalihuollolla mitään paikkaa yhteiskunnallisessa reformityössä?

Juuri nyt ei ole luovuttamisen paikka. Nyt jos koskaan tarvitaan vahvan sosiaalisen eetoksen näkyvillä pitämistä ja keskustelua yhteisten palvelujen perimmäisestä tarkoituksesta. Tarvitaan vastuuta sekä kaikkein kovaosaisimpien ja osattomien ihmisten liittämisestä yhteisen vastuun verkkoon että vastuuta kaikkia kansalaisia koskevasta perustason tukiverkosta. Tarvitaan yhteiskunnan kulloisistakin poliittisista päättäjistä riippumattomia toimijoita – kuten järjestöjä – tuomaan esiin sosiaalihuollon rakentavaa merkitystä koko yhteiskunnan kehitykselle. Tarvitaan myös tahoja, jotka katalysoivat ja vahvistavat niin tavallisten kansalaisten kuin syrjäänjätettyjen ja osattomien ihmisten osallisuutta sosiaalihuollon kehittämisessä.

Meillä on runsaasti järjestöjä, jotka tekevät tätä työtä jo nykyisellään. Mutta meillä on myös paljon ihmisiä, jotka eivät löydä nykyisistä järjestömuodoista omaa liittymäkohtaansa taikka jotka ovat menettäneet uskonsa siihen, että heidän käsityksillään olisi mitään merkitystä. Tämä ruokkii vieraantumista, johon ei auta raha, vaan kokemus siitä, että tulee kuulluksi, että hänellä ja hänen sanomallaan on merkitystä ja että löytyy mielekäs yhteisö, johon hän voi tuntea kuuluvansa.

Olin viime viikon maanantaina Selviytyjät-ryhmän 10-vuotisjuhlassa. Selviytyjät on lastensuojelun asiakkaina olleiden nuorten ryhmä, joka toimii aktiivisesti verkostona lastensuojelun kehittämiseksi. Oli vaikuttava kokemus nähdä näiden nuorten into toimia niiden palvelujen parantamiseksi, joista heillä itsellään oli henkilökohtaista kokemusta. Euroopan neuvostoa myöten tämä ryhmä oli saanut tilaisuuden esitellä omaa kokemusasiantuntijuuttaan ja omaa ohjelmaansa niin ammatillisen työn tavoitteiden että työn muotojen kehittämiseksi siten, että nimenomaan lapsen ääni saataisiin paremmin kuuluviin. Toiminta on alkanut lastensuojelujärjestön, Pesäpuu ry:n kehyksessä. Samanlaista nuorten kokemusasiantuntijoiden toimintaa on kuitenkin siellä täällä myös kunnallisen lastensuojelun piirissä. Muutama viikko sitten pidetyillä Lastensuojelun Keskusliiton Valtakunnallisilla lastensuojelupäivillä kuultiin amerikkalaisen sosiologin esitys New Yorkin lastensuojelutoiminnan uudistamisesta. Sen keskeinen sisältö oli ottaa lasten vanhemmat – suurin osa mustia yksinhuoltajanaisia – mukaan toimintaan sekä vertaisryhmien muodossa että antamalla heille virallinen edustus organisaation toiminnassa ja kehittämisessä. Lastensuojeluluvut putosivat radikaalisti. Vaikka New York cityn mallia ei suoraan kopioitaisikaan suomalaiseen yhteiskuntaan, on tässä merkittävä signaali tulevaisuuden kehityssuunnasta. Olen aistivinani, että juuri nyt on myös meillä ilmassa laajempaa sosiaalihuollon asiakkaiden nousua ”osattomuudesta osallisuuteen” hieman Pekka Kuusen sanoja muotoillakseni.

Syntyykö tästä demokratian kolmas aalto? Kansalaisten tasa-arvon ja demokraattisten vaikutusmahdollisuuksien läpimurto toteutui yleisen äänioikeuden muodossa 1907, työväestön vaikutusmahdollisuudet omaan asemaan saivat vahvan sinetin 1940- luvulla ns. ”tammikuun kihlauksessa”. Olisiko nyt siis sosiaalihuollon asiakkaiden vuoro nousta omiin palveluihinsa vaikuttavaksi ammattilaisten kumppaniksi ja sitä kautta osaksi yhteiskunnallista demokratia-kehitystä?

Myös alan ammattilaiset tarvitsevat mahdollisuutta toimia sosiaalihuollon perimmäisen tarkoituksen ja sen eetoksen mukaisesti. Ammattilaisten uupumiselle on varmaan monia ja pelkästään työmäärästä johtuvia syitä. Mutta kysymys on myös laajempi: jos alan perimmäinen tarkoitus ja tehtävä ja sen eetos on ristiriidassa toiminnan logiikan, sen käytäntöä ohjaavan ajattelun ja käsitteistön sekä toimintakulttuurin kanssa, on seurauksena usein työn merkityksen katoaminen ja turhautuminen. Tältä tieltä on päästävä toiselle uralle.

Näen myös vahvaa tarvetta uudenlaiselle liittolaisuudelle järjestöjen ja kuntien tai julkisten toimijoiden välillä. Järjestöjen ja julkisten yhteisöjen – kuntien ja valtion, tulevaisuudessa ehkä myös maakuntien – toimintaa yhdistää ajatus yhteisestä vastuusta, myötätunnosta niitä kansalaisia kohtaan, jotka tarvitsevat tukea, toiminnan pyyteettömyydestä. Julkista toimintaa on leimannut ja leimaa usein raskas viranomaistehtävä. Jos sitä voidaan vähentää – oikeuksia uhraamatta – voivat järjestöt ja yhteiset palvelut löytää paljon uudenlaisia mahdollisuuksia yhteistoimintaan. Uskon, että kokoamalla järjestöjen, ammattilaisten, asiakkaiden ja kansalaisten voimat voimme palauttaa myös sosiaalihuollon merkittävän roolin ”kansakunnan” vahvuudeksi. Tätä tukemaan tarvitsemme myös uudenlaista ajattelua, uusia konsepteja – ja kenties myös sosiaalihuollon ”uskonpuhdistajaa”.

Toivon menestystä Kymen-Karjalan Sosiaaliturvayhdistykselle. Nyt kannattaa pitää mielessä vanha totuus – muutos on aina myös mahdollisuus!

Do NOT follow this link or you will be banned from the site!