Puhe

Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja
XIX Valtakunnalliset Päihde- ja mielenterveyspäivät
15.–16.10.2012 Helsinki

 

Ihmislähtöinen hyvinvointipolitiikka

– taipuuko talouden logiikka? 

 

Lähtökohtia

Suomi on tottunut olemaan ylpeä tasa-arvoisesta yhteiskunnastaan, jota on rakennettu pohjoismaisen mallin mukaan koko väestön kattavaksi ja rahoitettu yhteisin verovaroin. Tätä kutsutaan universaaliksi hyvinvointimalliksi.

Moniin muihin maihin verrattuna olemme tasa-arvoinen maa. Kaikilla lapsilla on yhtäläinen oikeus päivähoitoon, perheen taloudellinen asema ei ole esteenä lasten hyvälle koulutukselle ja ammatilliselle etenemiselle, alhaisin maksuin on tarjolla julkinen terveydenhuolto ja sosiaalipalvelujen verkko on laaja. Vaikka puutteita ja kehittämisen tarpeita on, olemme silti tottuneet ajattelemaan maatamme hyvinvointivaltiona ja yhteiskuntaamme hyvinvointiyhteiskuntana.

Viime vuosina kehitys on kuitenkin kulkenut eri suuntaan kuin hyvinvointiyhteiskunnalle asettamamme tavoitteet – ihmisten tasa-arvo ja voimavarojen oikeudenmukainen jakautuminen – edellyttäisivät. Väestöryhmien väliset taloudelliset, terveydelliset, sosiaaliset, psyykkiset ja kulttuuriset erot ovat jo useamman vuoden ajan olleet kasvamassa. Vaurain väestönosa on vaurastunut ja pidentänyt välimatkaa keskivertoväestöön. Samaan aikaan kasvaa ero myös keskiluokan ja sosiaalisesti kuormittuneimman, köyhän, sairastelevan ja usein myös elämäntavaltaan erilaisen väestönosan välillä. Tämä ryhmä ei ole kuitenkaan homogeeninen, vaan elämänhistorialtaan ja -tilanteiltaan, perhesuhteiltaan, viiteryhmiltään sekä muutoksen toiveiltaan heterogeeninen. Sen piirissä on pitkäaikaisesti työttömiä ja toimeentulotuen saajia, päihdeongelmaisia, rikoksiin syyllistyneitä tai yhteiskunnan normien raja-alueella liikkuvia, mielenterveyskuntoutujia, lastensuojelun asiakasperheitä, sosiaalisesti avuttomia ihmisiä. Ominaista tälle väestönosalle on vaikeuksien kasautuminen, keskivertoväestöstä poikkeavat elämäntavat ja tarpeet, joskus oma alakulttuuri, usein myös tavallista heikommat edellytykset hyötyä yhteiskunnan tarjoamista palveluista ja etuuksista: terveyspalveluista, koulutuksesta, työllistymisestä, sosiaalipalveluista ja erilaisista sosiaaliturvan muodoista. Sosiaalialalle tämä on tuttua väkeä mm. toimeentulotuen, päihdehuollon ja lastensuojelun asiakkaina.

Mielestäni hyvin perustein voidaan kysyä, onko meille muodostumassa psykososiaalinen alaluokka omine arvoineen, kulttuureineen, elämäntapoineen, valtavirrasta poikkeavine yhteisöineen.

 

Miten hyvinvointiyhteiskuntaa on rakennettu?

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on vankasti rakennettu. Se perustuu lainsäädäntöön, pääosin julkisorganisaatioiden muodostamiin rakenteisiin ja veroilla kerättyihin voimavaroihin. Lainsäädännöllä on vähin erin lisätty sekä kansalaisten oikeuksia erilaisiin etuuksiin ja palveluihin että kuntien velvollisuuksia järjestää keskeiset hyvinvointipalvelut. Lisäksi sosiaalivakuutus, työttömyysturva ja valtion maksamat sosiaaliset avustukset ja etuudet antavat taloudellisen perusturvan, joskin monimutkaisena ja tasoltaan kirjavana kokonaisuutena. – Julkisen vallan hyvinvointipolitiikkaa perinteisesti täydentävät kolmannen sektorin toimijat: kansalais- ja vertaisjärjestöinä, palvelujen tuottajina, kehittäjinä ja kokeilijoina, hyvinvointiyhteiskunnan kehittämistarpeiden osoittajina.

Viime vuosina mm. eurooppalaisen kehityksen ja sen myötä hankinta- ja kilpailutuskäytäntöjen seurauksena hyvinvointipalvelujen tuottajiksi on tullut entistä suuremmassa määrin myös yksityinen yrityssektori, jonka toiminta perustuu markkinoiden toimintalogiikkaan. Tämän kehityksen myötä sosiaali- ja terveydenhuollon alalla toimii nykyään kasvava määrä kansainvälisessä omistuksessa olevia palvelun tuottajia.

 

Miksi eriarvoisuus kasvaa?

Miksi lainsäädäntöön vankasti ankkuroitu ja demokraattisin päätöksin rakennettu hyvinvointiyhteiskunta ei ole onnistunut torjumaan väestön eriarvoistumista ja useiden ryhmien ja yksilöiden marginalisoitumista entistä etäämmälle yhteiskunnan valtavirrasta. Näin on tapahtunut siitä huolimatta, että hyvinvointipalveluihin suunnatut resurssit ovat pitkällä aikavälillä tarkastellen kasvaneet tuntuvasti, joskaan eivät täysin lineaarisesti mm.  talouden taantumien ja lamavuosien vuoksi.

Viime vuosien eriarvoistumista onkin usein selitetty lamavuosien leikkauksilla. Mielestäni tämä on kuitenkin liian helppo ja suoraviivainen selitys, vaikka tapahtunut kehitys onkin – ainakin osittain – myös lamavuosien leikkausten seurausta. On katsottava kriittisemmin myös hyvinvointipolitiikan toteuttamisen tapaa. On läpivalaistava rehellisesti auttamisorganisaatioiden kulttuuria ja lähestymistapoja. Tämä on tärkeätä monestakin syystä. Jos emme kykene murtamaan kasautuvien vaikeuksien ja pahenevan syrjäytymisen noidankehää, on vaarana, että ongelmien kierre siirtyy seuraavan sukupolven kuormaksi. Jos emme kykene luomaan seuraavalle sukupolvelle hyvää kasvua ja tervettä kehitystä tukevaa ihmis- ja kokemusympäristöä, ovat heidänkin jälkipolvensa eväät hyvään lapsuuteen, vaikeuksien voittamiseen, oman elämän ohjaamiseen ja vastuulliseen aikuisuuteen niukat. Tähän meillä ei ole moraalista oikeutta, ei inhimillisistä, sosiaalisista eikä taloudellisista syistä.

Silloin kun tavoitteena on koko väestön kattava palvelujärjestelmä, tarvitaan vankkoja rakenteita. Niiden sisään syntyy yleensä suuria organisaatioita. Tarvitsemme valtakunnallista näkökulmaa ja kattavaa seurantaa, jotta maan eri osissa asuvat ihmiset eivät joudu eriarvoiseen asemaan. Globaalissa maailmassa tarvitsemme kansallisia tunnuslukuja, jotta voimme verrata omaa tilannettamme ja kehityssuuntaamme muihin maihin ja siten ottaa oppia meitä paremmista.

Kun seuraavassa esitän kriittisiä näkökohtia hyvinvointiyhteiskuntamme nykyisestä toimintatavasta, on tärkeä pitää mielessä, että en kritisoi lainsäädäntöön, rakenteisiin, järjestelmiin, kansalliseen seurantaan ja arviointiin perustuvia järjestelmiä ja järjestelyjä sinänsä, vaan niiden toimintatapaa ja -logiikkaa.

Valtakunnallinen politiikka ymmärrettävästi keskittyy valtakunnan tasoisiin, lainsäädännöllä ratkaistaviin kysymyksiin. Sitä seuraten hyvinvointiyhteiskuntaa koskeva julkinen keskustelu ja puhetapa käsittelevät pääosin lakiperusteisiin säännöksiin, rakenteisiin ja organisaatioihin liittyviä kysymyksiä. Tämä on omiaan johtamaan siihen, että myös toiminnan toteuttamista koskevassa keskustelussa ihmisten elämän ainutlaatuisuus ja yksilöllisten tilanteiden moninaisuus jäävät säännös- ja rakennekeskeisen puhunnan ja painotuksen alle. Tästä poikkeavat vain tunteita kuohuttavat tapahtumat ja median esille nostamat julkisuushakuisten ihmisten esittelyt.

Juuri tässä on esitykseni keskeinen lähtökohta. Hyvinvointityön käytäntö toteutuu lainsäädännön, järjestelmän rakenteiden ja yksilöllisten elämäntilanteiden kohtaamispisteessä. Ammatillinen työ tehdään ”risteysasemalla”, jossa olennaista on se, miten lähtökohta jäsentyy ja toiminta orientoituu: lainsäädännöstä ja rakenteistako käsin vai ihmisten elämästä ja elämäntilanteista käsin. Miten ymmärretään työn perimmäinen tarkoitus ja mikä ymmärretään työn välineeksi?

En väitä, että minulla olisi hallussani oikea tai kattava ymmärrys eriarvoistumiskehityksen syistä. Kuulijoiden on siten syytä olla valppaana ja arvioida, onko seuraavassa analyysissä perusteltuja aineksia itse kunkin omaan ajatustyöhön tai tukeeko oma käytännön kokemus tämänsuuntaisia johtopäätöksiä.

1. Hyvinvointiyhteiskunta on tehty keskivertoihmisten keskivertotarpeisiin.

Hyvinvointiyhteiskunnan tarkoitusta ja tavoitteita toteuttavat sosiaalipoliittiset järjestelmät on yleensä rakennettu keskivertoihmisten tarpeita ja voimavaroja ajatellen, jo senkin vuoksi, että voidaan varmistaa keskiluokan veronmaksuhalukkuus. Keskivertoapu ei kuitenkaan riitä tai sovellu niille ihmisille ja perheille, joilla on keskivertotarpeista poikkeavia, erityisen vaikeita ongelmia taikka joille kasautuu samaan aikaan monia vaikeuksia. Tästä seuraa, että juuri ne ihmiset, jotka eniten tarvitsisivat yhteiskunnan tukea, saattavatkin jäädä tarjolla olevan tuen ja palvelujen ulkopuolelle tai hyötyä niistä muita vähemmän. Tällaisia ryhmiä ovat esimerkiksi lukihäiriöistä kärsivät ihmiset, sosiaalisesti kuormittuneista perheistä tulevat lapset, päihde- tai mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset, monin tavoin toimintarajoitteiset ihmiset, köyhät, yksinäiset vanhukset, huonosti kieltä taitavat maahanmuuttajat, vankeusrangaistuksia suorittavat ja niistä vapautuvat. Keskivertopalveluista hyötymistä vaikeuttaa erityisesti tilanne, jossa monet vaikeudet kasautuvat samalla ihmiselle tai perheelle.

Jos valtakunnan tason säännöksiä noudatetaan välittömässä asiakastyössä joustamattomasti, syntyy helposti väliinputoajien ryhmiä. Jos normeja ja suosituksia tulkitaan jäykästi ottamatta huomioon toiminnan perimmäistä tarkoitusta – ihmisten auttamista ja heidän toimintakykynsä vahvistamista – saattaa järjestelmä itse toimia syrjäyttävästi.

2. Laki- ja järjestelmäorientoitunut organisaatio sovittaa ihmisiä järjestelmään.

Laki- ja järjestelmäorientoitunut hyvinvointipolitiikka ja sitä toteuttavat organisaatiot saattavat toimia niin, että ihmisiä ja heidän elämäntilanteitaan tarkastellaan lakipykälien, normien, organisaatiorakenteiden tai ammatillisten reviirien kautta. Jos ammattilaiset näkevät roolinsa nimenomaan ”lainsäädännön toteuttajina”, on vaarana, että he määrittelevät ihmisten elämää lainsäädännön käsittein ja toimenpitein taikka organisaatiorakenteiden mukaisesti jäsentäen. Ihminen tai elämäntilanteet eivät kuitenkaan ole rakennettuja suomalaisen – tai muunkaan maalaisen – lainsäädännön rakenteita ja rationaliteetteja noudattaen vaan eläväksi ihmiseksi kaikkine tarpeineen, vahvuuksineen ja yhteisösuhteineen. Lakien ja organisaatioiden logiikka on yleensä rationaalista, mutta ihmiselämään sisältyy paljon irrationaalista tai epärationaalista, vaikeasti normitettavaa ja tunteiden ohjaamaa toimintaa. Erityisesti ne ihmiset, jotka kantavat suurta psykososiaalista kuormaa, ovat usein vaikeasti sovitettavissa rationaalisesti muotoillun, ja normittamiseen perustuvan lainsäädännön tai hierarkkista logiikkaa noudattavien organisaatioiden rakenteeseen. Laki- ja järjestelmäkeskeinen orientaatio saattaa siten sekin johtaa kaikkein suurimmassa avun tarpeessa olevien ihmisten marginalisoitumiseen ja jäämiseen koko väestölle tarkoitettujen etuuksien ja palvelujen ulkopuolelle. Taikka he kykenevät hyötymään niistä muita vähäisemmin.

Hyvinvointiyhteiskunta ja sen tavoitteita toteuttavat lakisääteiset etuudet ja palvelut olisi parempi ymmärtää ammattilaisten ”työkalupakissa” ja mieluummin vielä selkärepussa oleviksi auttamista mahdollistaviksi instrumenteiksi, ei ihmisten elämää, vaikeuksia ja vahvuuksia jäsentäviksi ja niiden kautta elämäntilanteita määritteleviksi käsitteiksi. Jos säännökset, normit ja rakenteet sijoittuvat asiakkaan ja ammattilaisen väliin – ammattilaisen tarkastelukulmaksi – ne saattavat johtaa auttamissuhteessa pysyvään näkökulmien eroon ja siten vaikeuttaa, jopa estää yhteisen työskentelyn.

On kuitenkin syytä korostaa, että eri auttamistilanteissa on eroja. On myös tilanteita, joissa on perusteltua lähestyä asiakasta tietyn säännöksen tai rakenteen kautta, etenkin jos palvelua hakeva ihminen itse on määritellyt avun tarpeensa tällä tavoin. Tämä herättää kysymyksen, pitäisikö meillä olla sekä määrittelemättömän tai monialaisen avun tarpeen yhteysmahdollisuuksia ja tiettyyn palveluun ja etuuteen keskittyviä yhteysmahdollisuuksia.

3. ”Sosiaalinen” jää yksilökohtaisessa lainsäädännössä ja työorientaatiossa varjoon.

Laki- ja järjestelmäkeskeinen lähestymistapa ei tunnista ”sosiaalisen” ydinaluetta: yhteisöjä, ryhmiä ja lähituen antajia. Tästä seuraa, että sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön keskeiset areenat ja yhteistyökumppanit – yhteisöt, ryhmät kuten vertaisryhmät ja  lähiverkostot – jäävät käytännössäkin helposti vaille huomiota ja puuttuvat keskeisistä työmuodoista. Kun lainsäädäntö keskittyy pääosin yksilöiden oikeuksiin ja kunnan järjestämisvelvollisuuksiin, käytännön työskentely seuraa samaa orientaatiota. Lakisääteisistä etuuksista ja palveluista kykenevät parhaiten hyötymään ne ihmiset, jotka osaavat määritellä tarpeensa lainsäädäntöön sopiviksi ja joilla muutoinkin on hyvät edellytykset hyödyntää yhteiskunnan auttamisjärjestelmiä, ”urbaanit ovelat”, kuten joskus on määritelty.  Vähäisen koulupohjan omaavat, yhteiskunnan yleisistä informaatiolähteistä tietämättömät ja niiden kieltä huonosti ymmärtävät, uuden teknologian käytössä avuttomat tai sen ulottumattomissa olevat, järjestöelämästäkin marginalisoituneet ihmiset saavat kokemuksen mukaan tukea vertaisryhmistä, yhdessä toimimisesta, kun omaa elämäntilannetta ei tarvitse hävetä. Määrittelemättömään avuntarpeeseen vastaavista matalan kynnyksen toiminnoista – kuten kumppanuustaloista tai lähiöasemista – voi muodostua myös aidosti auttavia ja vastavuoroisuuteen perustuvia yhteisöjä. – Hyvinvointiyhteiskunnan virallinen auttamiskoneisto tunnistaa ja käyttää tätä lähestymistapaa vielä niukasti.

4. Myös ammattilaiset voivat vieraantua ”väärissä” rakenteissa.

Laki- ja järjestelmäkeskeinen lähestymistapa saattaa vieraannuttaa myös ammattilaiset omasta ammatillisesta ydintehtävästä eli ihmisten auttamisesta. Hyvinvointityön ammattilaisetkaan eivät ole vain jonkin toisen ja toisaalla asetetun tavoitteen toteuttamisen instrumentteja. He ovat eläviä ihmisiä, jotka parhaimmillaan auttavat tuen tarpeessa olevia ihmisiä oman ammatillisen motivaationsa – kutsumuksensa – perusteella ja sen myötä inhimillisen ja toisen tilanteeseen eläytyvän vuorovaikutuksen avulla. Näin monet sosiaalialan työhön hakeutuneet omaa ammatillista suuntautumistaan perustelevat: työ ihmisten kanssa kiinnostaa. Asettuminen vain ulkopuolelta tulevan tavoitteen välineeksi voi johtaa etääntymiseen omasta ammatillisesta eetoksesta ja samalla työn tuottaman tyydytyksen ja ilon puuttumiseen. Tästä saamme joka päivä viestejä, kun monet hyvinvointiyhteiskunnan keskeiset ammattiryhmät – lääkärit, opettajat, sosiaalityöntekijät – etsivät työllistymismahdollisuuksia julkisten hyvinvointipalvelujen ulkopuolelta taikka hakevat suurempaa tyydytystä vaihtamalla paikkaa hyvinvointiorganisaatioiden sisällä.

Toivottavasti hyvinvointiyhteiskunnan arkkitehdit, päättäjät ja johtajat kuulevat ammattilaisten viestin ja ymmärtävät siihen sisältyvän riskin hyvinvointipoliittisten tavoitteiden kannalta. Työntekijöiden vaihtuvuus on ihmistyössä olennainen ongelma, koska työn keskeinen elementti on nimenomaan asiakkaan ja ammattilaisen yhteinen työskentely muutoksen aikaan saamiseksi. Vastavuoroista yhteistyösuhdetta ei synny vaihtuvissa ihmiskokoonpanoissa. Työn raskautta ja sen tuomia pettymyksiäkin on helpompi kestää silloin, kun niiden vastapainona on myös tyydytystä tuottavia kokemuksia.

5. Järjestelmä saattaa sivuuttaa ihmisten omat voimavarat.

Ongelmiin ja vaikeuksiin ratkaisuja hakeva sosiaalipolitiikka saattaa sivuuttaa ihmisten omat voimavarat.  Kukaan ihminen, heikoinkaan yksilö tai sosiaalisten ongelmien kuormittama ihminen tai perhe ei ole vain vaikeuksien, tarpeiden ja ongelmien kimppu. Kaikissa ihmisissä löytyy myös voimavaroja, hyviä ominaisuuksia, omia tavoitteita ja muutoksen toiveita. Näiden voimien, tavoitteiden ja muutoksen toiveiden kanssa ammattilaisen on syytä liittoutua. Se on kaiken kuntoutumisen ja sosiaalisen muutostyön keskeinen lähtökohta ja toimintaa ohjaava periaate. Valitettavasti julkinen puhe vain harvoin nostaa esiin myönteisiä mahdollisuuksia. Tässä näkyy median keskeinen rooli hyvinvointipoliittisen keskustelun asialistan antajana ja keskustelun suuntaajana.

6. Markkinoiden ja tavarantuotannon toimintalogiikka omaksuttu hyvinvointityöhön

Hyvinvointipolitiikkaa toteuttavien julkisten organisaatioiden – valtion ja kuntien – suunnittelussa, johtamisessa ja arvioinnissa on yhä laajemmin omaksuttu yritysmaailmasta, markkinoilta lainattu toimintalogiikka. Sen mukaan toiminta muodostuu tuotteista ja suoritteista, joita halutaan tuottaa mahdollisimman edullisin kustannuksin ja markkinoida mahdollisimman tehokkaasti. Kysyntä on saatava kasvamaan. Näin saadaan voittoa, jota tarvitaan uusiin investointeihin. Investointeja tarvitaan, jotta voidaan tuottaa ja markkinoida entistä enemmän ja saada entistä parempia voittoja.

Ihmisistä lähtevä hyvinvointiorientaatio ei kuitenkaan synny tuotteista, vaan ihmisen kasvua, kehitystä ja toimintaedellytyksiä vahvistavista sosiaalisista ja psykososiaalisista kokemuksista. Olennaista hyvinvointipolitiikassa ei ole palvelujen kysynnän kasvattaminen, vaan ihmisten ihmisarvon ja omien voimien vahvistaminen siten, että ongelmia ei lainkaan syntyisi tai niitä voitaisiin vähentää tai poistaa, jolloin myöskään palvelujen tarve ei kasva. Tämä on olennainen ero ihmisistä lähtevän hyvinvointipolitiikan logiikan ja tavarantuotannon ja markkinoihin perustuvan toimintalogiikan välillä.

Myös hyvinvointiala tarvitsee kustannusten läpinäkyvyyden vuoksi toiminnan tuotteistamista, joka on kustannuslaskennan väline. Mutta tarvitessamme ja tilatessamme hyvinvointia vahvistavia toimintoja ja palveluja, emme osta kustannuslaskennan välinettä, vaan ihmisiä vahvistavia kokemuksia. Tässä meillä sosiaalialan väellä ja etenkin palveluja tilaavilla ja kilpailuttavilla toimijoilla on mahdollisuus itse muuttaa markkinoiden ja kilpailutuksen kulttuuria. On käytävä perusteellista pohdintaa ja keskustelua siitä, miten vahvistavat kokemukset syntyvät ja miten muotoilemme tilauksemme niin, että ne tekevät oikeutta asian sisällölle.  On ratkaistava, tyydymmekö ostamaan vain teknisiä toteutusmuotoja vai teemmekö työtä uudenlaisten tilausten rakentamiseksi.

 

Miten syntyy vahvistavia kokemuksia?

Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jorma Sipilä kysyi syyskuun lopulla (30.9.) Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla lasten kotihoidon tukea koskevassa kirjoituksessaan: Mikä on saanut meidät uskomaan, että lapset kyllä tulevat hoidetuiksi, kunhan vanhemmille annetaan rahaa?

Sipilän provosoiva kysymys yleisten uskomusten voimasta voitaisiin esittää monesta muustakin hyvinvointipolitiikan toteutusmuodosta: Mikä on saanut meidät uskomaan, että ihmiset vahvistuvat, heidän sosiaaliset ongelmansa vähenevät ja elämäntilanteensa kohentuu, kun sosiaalitoimen suoritemäärät kasvavat?

Olemme luoneet hyvinvointityöhön käytännön, jossa päähuomio on toimenpiteissä, palveluissa, tukimuodoissa eli kaiken kaikkiaan tekemisessä, ei työn sisällössä eikä sen vaikutuksissa ihmisten elämäntilanteeseen. Oletamme, että kun joku toinen – tavallisesti ammattilainen hyvinvointiyhteiskunnan edustajana – antaa, tekee, toimii, syntyy muutosta tukevia, kuntouttavia ja vahvistavia kokemuksia.  Lääkärin ja muussakin terveydenhuollon työssä tämä saattaa pitääkin paikkansa, mutta myös terveydenhoidossa on alueita, joissa ihminen itse tarvitaan mukaan toipumisen ja kuntoutumisen edistämiseen. Kun tulemme psykososiaaliselle alueelle, olennainen kysymys on: miten sosiaalisesti vahvistavat kokemukset syntyvät?

Lainsäädännön valmisteluasiakirjoissa vain harvoin näkyy ihmistieteisiin perustuvaa pohdintaa siitä, mistä ihmisten elämäntilanteissa tai toimintatavoissa tapahtuvat muutokset saavat voimansa. Perusolettamukset ovat usein Sipilän mainitsemien uskomusten luonteisia: kun teemme lisää tätä tai aloitamme jonkin uuden ohjelman, ihmiset vahvistuvat, ongelma vähenee tai parhaimmassa tapauksessa ratkeaa kokonaan. Usein taustalla on stereotyyppinen kuva ihmisestä ja mekanistinen käsitys ihmisten ja elämäntilanteiden muutoksesta. ”Kun painamme nappia täällä, tuolla tapahtuu muutos.”

Ongelmien taustalla oleva ihmiselämän kirjo ja vaikeuksien yksilölliset variaatiot eivät saavuta valtakunnan tason suunnittelua ja päätöksentekoa, eivätkä kenties koskaan voikaan saavuttaa.  Toimenpiteiden vaikutusten ennakointia vaikeuttaa se, että lainsäätäjä tai julkiset organisaatiot vain harvoin – jos ollenkaan – seuraavat sitä, miten palveluja käyttävien ihmisten elämäntilanteet muuttuvat toteutettujen toimenpiteiden tai ohjelmien seurauksena, puhumattakaan, että systemaattisesti haluttaisiin kuulla ja seurata ihmisten omia kokemuksia muutoksista tai niiden puuttumisesta. Tämä on tavarantuotantoa puhtaimmillaan: ”olennaista on lisätä tuotteiden ja suoritteiden määrää”, vaikka itse emme ehkä halua tulkita lisäresurssien toiveita tällä tavoin.

Sekä teorian että käytännön kokemuksen perusteella tiedämme, että ellemme liittoudu ihmisten omien kasvupotentiaalien, voimien ja motiivien kanssa, pelkkä toisen henkilön tekeminen tai suoritteiden määrä eivät käynnistä tai saa aikaan muutosta tai varmista sen jatkuvuutta.

Väittämäni siis on, että hyvinvointiyhteiskunnan palvelut, toimenpiteet, tuotteet tai suoritteet eivät sellaisenaan – suurinakaan määrinä – tuo automaattisesti muutoksia vaikeuksissa elävien ihmisten ja perheiden elämäntilanteeseen ja pärjäämiseen, ellemme näillä toimenpiteillä saa aikaa sellaisia psykososiaalisia kokemuksia, jotka saavat asiakkaan tuntemaan ihmisarvonsa, osoittavat aitoa välittämistä, vahvistavat ihmistä, antavat hänelle eväitä ja uskoa itsekin toimia muutoksen suuntaan. Kuormittavaan tilanteeseen tai asiakkaan elämänotteeseen on vaikea saada muutosta aikaan, ellei asiakkaan ja ammattilaisen välille synny yhteisen työskentelyn ”henkeä”, sitoutumista yhteiseen työhön ja yhteiseen työskentelyn suuntaan.

Lainsäädännön ja järjestelmien oikeuksina takaamat toimet – vaikka niitä muutostyön välineinä ja tukena useimmiten tarvitaan – eivät ole kokemuksia. Merkittävä kokemus syntyy yleensä ihmisten välillä vallitsevasta luottamuksessa, välittämisestä, toivon herättämisestä ja sen ylläpitämisestä sekä pettymysten yhteisestä käsittelystä.

 

Ihminen kasvaa ja voi hyvin vahvistavien kokemusten tuella

Kokenut amerikkalainen sosiaalityöntekijä Frances Upham on tiivistänyt ihmisen kasvun ja toimintaedellytysten vahvistumisen edellytykset seuraaviin välttämättömiin kokemuksiin:

  • Ihminen tarvitsee vähintään yhden turvallisen ihmisen, jonka välittämisen, huolenpidon ja rakkauden tukemana hän voi kasvaa ja kehittää myös omaa identiteettiään. Yleensä vanhemmat tai jompi kumpi heistä tarjoaa lapselle tällaisen ihmissuhteen. Ellei oma perhe tarjoa tällaista suhdetta, sen voi löytää myös muista lähi-ihmisistä tai ammatillisen auttamisen piiristä. Mahdollisimman jäsentynyt ja ehyt identiteetti on tärkeä aikuisen ihmisen toimintakyvyn, sosiaalisten suhteiden ja vastuullisen aikuisuuden kannalta.
  • Ihminen tarvitsee kasvuunsa riittävän määrän pysyvyyttä ja jatkuvuutta, jotta syntyy kokemus luottamuksesta ympäristöön ja ympärillä oleviin ihmisiin. Perusluottamuksen puute heijastuu paitsi lapsen ja nuoren kasvuun, myös aikuisiän ihmissuhteisiin, työyhteisössä toimimiseen sekä kykyyn hyötyä ammatillisesta auttamissuhteesta.
  • Ihminen tarvitsee tasapainoisessa määrin tyydytyksen ja pettymyksen kokemuksia. Ihminen tarvitsee hänen ihmisarvonsa tunnustamisesta – ei vain sanoin vaan myös teoin – hyväksyntää, kokemusta omasta osaamisesta ja pärjäämisestä. Lapsi samoin kuin aikuinen ja vanha tarvitsee läheisyyttä ja hellyyttä ja ilman ehtoja annettua rakkautta, iloa ja toivoa. Mutta hän tarvitsee myös kokemuksia siitä, että hän kestää pettymyksiä, että elämä ei aina suju suunnitelmien mukaan ja että epäonnistumiseen ”ei kuole”. Tyydytyksen ja pettymysten tasapaino on hyvä alusta niin toimintakyvylle kuin ihmissuhteille. – Tämä on tärkeää etenkin monin tavoin kuormittuneiden ihmisten elämässä.
  • Ihminen tarvitsee tasapainoisessa määrin aktiivisuuden ja passiivisuuden kokemuksia. Tätä tasapainoa tarvitsevat niin lapset, nuoret, työikäiset kuin vanhatkin ihmiset. Aktiivisuus, toiminta antaa kokemuksen omasta jaksamisesta ja omista kyvyistä, mutta aktiivisuus ainoana elämänsisältönä voi uuvuttaa tai peittää alleen joitakin kokemuksia, joita halutaan välttää. Passivisuus antaa mahdollisuuden elpymiseen ja oman itsen kuunteluun, mutta passiivisuus ainoana elämänsisältönä saattaa kapeuttaa elämää ja sosiaalisia suhteita sekä jättää vaille tyydyttävien vuorovaikutussuhteiden antamia kokemuksia.

 

Hyvinvointipolitiikan vaihtoehtoiset lähestymistavat

Edellä olevan perusteella voimme muotoilla hyvinvointipolitiikassa kaksi vaihtoehtoista lähestymistapaa. Kuten vaihtoehtojen kohdalla yleensä, ne harvoin esiintyvät puhtaissa muodoissaan käytännön elämässä. Silti kysymysten ja valintojen kirkastamiseksi pelkistäminen on joskus paikallaan.

Nykyiseen orientaatioon perustuvassa vaihtoehdossa hyvinvointipolitiikan toteuttaminen ja kehittäminen perustuvat lähestymistapaan, jossa ihmisten elämää ja heidän avun tarvettaan tarkastellaan lakien, oikeuksien, normien, rakenteiden ja tuotteiden muodostaman kehikon läpi.  Vastaukset vaikeuksiin haetaan samasta ”ruudukosta”. Tämän lähestymistavan ongelmana on – kuten edellä on todettu – että se sulkee näkökulman ulkopuolelle elämän moninaisuuden, vaikeudet, jotka eivät mahdu keskivertotarpeisiin, se lähestyy ihmisen tilannetta yksi ongelma kerrallaan ja jättää ulkopuolelleen monin tavoin kuormittuneet ihmiset ja perheet. Se on vaikeaselkoinen ihmisille, joilla on heikot edellytykset tuntea yhteiskunnan systeemejä. On vaarana, että tämä lähestymistapa itse syrjäyttää hyvinvointityön areenoilta kaikkein vaikeimmassa tilanteessa ja suurimman avun tarpeessa olevia. Jos tähän lähestymistapaan yhdistyy toimintaan omaksuttu markkinoiden ja tavarantuotannon logiikka, on mahdollista, että toteutamme ihmisten vahvistamiseen pyrkivää muutostyötä lisäämällä tuotteita ja suoritemääriä, nostamalla toiminnan tuottavuutta, mutta vähennämme samalla edellytyksiä aitoihin vaikutuksiin ihmisten elämässä. Tässä vaihtoehdossa riskinä on myös alan ammattilaisten vieraantuminen omasta ammatillisesta eetoksestaan ja siirtyminen pois julkisen hyvinvointityön areenoilta. Tällöin hyvinvointipolitiikka menettää tärkeimmän instrumenttina.

Hyvinvointipolitiikan ihmislähtöisessä vaihtoehdossa hyvinvointipolitiikan toteuttamisen lähtökohtana on ”ihminen elämäntilanteessa”. Yksilöllisten tilanteiden, tarpeiden ja voimavarojen mukaan se käyttää työskentelyn tukena lainsäädännön antamia välineitä, palveluja, erilaisia tuen muotoja, normeja. Se hyväksyy lähtökohdakseen elämän rosoisuuden ja liittoutuu ihmisten omien voimien ja muutoksen toiveiden kanssa.  Ennen kaikkea ihmislähtöinen hyvinvointipolitiikka pyrkii ihmisten omien voimien vahvistamiseen, jolloin työskentelyn päähenkilö ei ole ammattilainen, vaan työ rakentuu yhteiselle ponnistelulle ja vahvistavalle yhteistyösuhteelle. Tällainen työskentelyote ei ole tuotteistettavissa – ainakaan toistaiseksi – se voi edetä hyvin, mutta ottaa myös taka-askelia. Se vaatii aikaa, koska kasvua ja toimintaedellytyksiä vahvistavia kokemuksia ei voi ”määrätä” tai aikatauluttaa. Parhaimmillaan se kuitenkin liittää ihmisiä yhteisöön, ei järjestelmään. Missionaan sillä on lisätä ihmisten mahdollisuutta ja edellytyksiä vaikuttaa omaan elämäänsä sekä vahvistaa hänen haluaan ja edellytyksiään kantaa vastuuta omasta ja läheistensä elämästä.

Jälkimmäinen lähestymistapa voi alkuun tuntua ammattilaisesta ”helpolta”, mutta tosiasiassa se asettaa ammatilliselle työlle korkeita moraalisia vaatimuksia. Jos uskomme ihmisten elämästä lähtevään lähestymistapaan, jos uskomme yhteisen työskentelyn ja sosiaalisten kokemusten voimaan, on eettisesti velvoittavaa myös seurata tämän lähestymistavan vaikutuksia. Emme voi toimia pelkästään ”uskomusten varassa”, kuten Jorma Sipilä totesi, vaan on rohjettava myös läpivalaista sekä työkäytännöt että ihmisten elämäntilanteiden muutokset tämän työskentelyn yhteydessä – systemaattisen seurannan, arvioinnin ja tutkimuksen keinoin. Vaikka emme voisikaan osoittaa, että juuri omaksumamme lähestymistapa on muutoksen aikaan saaja, on ammatillinen velvollisuutemme kuitenkin hankkia tietoa siitä, miten apua saavien ihmisten elämäntilanteet muuttuvat: paranevatko ne, huononevatko vai pysyvätkö ennallaan. Tällainen tieto on perustana myös sekä oman työn että koko hyvinvointipolitiikan kehittämiselle.

 

Lopuksi

Voimme siis omia lähestymistapojamme analysoimalla valita joko lisääntyvien tuotteiden ja suoritteiden, lainsäädäntöön perustuen normittavan, tiukentuvan valvonnan, rakenteiden ohjaaman, tavarantuotannon, tuotteistamisen ja markkinoiden logiikan osoittaman tien. Se on kasvavien voimavaravaatimusten tie, jota kulkien suurimman avun tarpeessa olevilla ihmisillä on riski syrjäytyä myös hyvinvointityön areenoilta ja ammattilaisilla riski vieraantua omasta eetoksestaan.

Voimme valita myös toisin: ihmisten vahvistamisen, liittymisen ja osallisuuden, vahvistuvien vertaisyhteisöjen, sosiaalisten kokemusten, vastavuoroisuuteen ja välittämiseen perustuvan ammatillisen auttamisen tien, joka on vaikeasti tuotteistettavissa, jonka suuntaa ei pysty ennakolta tarkasti tietämään ja jossa palvelujen käyttäjän oma vahvistuminen ja vastuunotto oman elämän suunnasta on tavoiteltu ”tuotos”.

Olennainen kysymys on: Taipuuko hyvinvointipolitiikkaa nykyisin dominoiva tavarantuotannon, markkinoiden ja talouden logiikka jälkimmäiseen vaihtoehtoon?

Do NOT follow this link or you will be banned from the site!